Tänään on itsemurhan tehneiden muistopäivä

Jo pelkkä sana ”itsemurha” nostattaa useimmille kylmät väreet. Se on teko, joka aiheuttaa toteutuessaan kärsimystä, vihaa, pelkoa, syyllisyyttä, vaikenemista, häpeääkin. Se on ollut joskus tabu, josta ei kerrottu perheen ulkopuolelle, eikä se tänäkään päivänä ole mikään illalliskutsujen keskustelunaihe. Sitä ympäröi yhä vastaamattomien kysymysten rypäs, hyssyttely, välttely ja ahdistus, jonka kaikki siihen liittyvä kieltäminen aiheuttaa.

Kaikki tämä kuvaa lähinnä jälkeenjääneiden tunteita. Tietenkin, koska on mahdotonta tietää poismenneen tunteita ja ajatuksia. Mutta hänkin oli olemassa, ja hänellä oli ajatuksia, tunteita ja tarpeita, jotka mitä ilmeisimmin eivät täyttyneet hänen toivomallaan tavalla.

Olen itse ollut useaan kertaan niin syvissä vesissä, että olen kaivannut pois. En ole nähnyt toivoa – vain epäonnistumista, arvottomuutta ja yksinäistä merkityksettömyyttä. Eilen oli sellainen päivä, ja silloin mietin juuri näitä asioita tietämättä, että tänään vietetään itsemurhan tehneiden muistopäivää.

Ei yksi, vaan monta elämää

Minusta itsemurha on äärimmäisen surullinen ja lopullinen teko, ja toivon, ettei kukaan koskaan päätyisi siihen. Sitä ei saa tekemättömäksi. Se murskaa ei vain tekijänsä elämää, vaan elämän kokonaiselta joukolta ihmisiä. Ja ratkaiseeko se jotain? Tuoko se ihmiselle rauhan? Ehkä. Ehkä ei kuitenkaan. Mutta se heittää pimeän varjon monen ihmisen ylle pitkäksi aikaa.

Silti sanon, että voin ymmärtää tekijää. Voin ymmärtää sitä tunnetta, mikä ihmisen sisällä pyörii hetkellä, kun itsetuhoiset ajatukset valtaavat. Ja ne todella valtaavat; ne eivät vain pilkahda niin että niillä leikittelee, vaan ne hukuttavat alleen, niin että lyhistyy ja joutuu tekemään henkeä haukkoen töitä, että pääsisi ylös ja näkisi jälleen selvästi. Todellisuutta, joka usein tuollaisella hetkellä vääristyy.

Sanon lisäksi – haluamatta syyllistää ketään –, että ihmisellä on myös taito olla välinpitämätön. Tai kiireinen, väsynyt, menestyksensä pyörteissä huoleton tai toisaalta omien huoltensa taakoittama. On tyypillistä ihmetellä jälkikäteen, miksi hän ei sanonut mitään tai kun hänestä ei olisi aavistanut. Entä jos hän sanoikin? Entä jos hän yritti soittaa, tavata, lähestyä? 

Jospa käytös ja ulkoiset merkit eivät olekaan koko totuus 

Miten sinulla oikeasti menee, on oleellinen kysymys. Kun sen esittää ihmiselle, jolla on vaikeaa, tämä usein murtuu ja avautuu. Mm. tuhannet masentuneet voivat kertoa, että vyyhti alkoi purkautua, kun vaikkapa terveydenhoitaja tai lääkäri kysyi tuon kysymyksen. Sen lisäksi tarvitaan kuitenkin myös aikaa. Aikaa kuunnella, olla rinnalla, ja ennen kaikkea olla kestävästi rinnalla yrittämättä ratkoa tilannetta itsehoitomenetelmillä ja keittiöpsykologialla siinä hetkessä. Hiljaisuuskin voi hoitaa.

Kun olen itse itkenyt jollekulle pahaa oloani tai kertonut vaikkapa, miten jokin asia on minua satuttanut, olen monesti kuullut, ettei sinusta uskoisi, kun olet niin vahva ihminen, näytät niin itsevarmalta, olet (muka) niin menestynyt tai olet niin rohkea. Tai sitten, että älä ole niin negatiivinen, lähde, tee jotakin, ota itseäsi niskasta kiinni.

Suomessa tehdään vuosittain noin 800 itsemurhaa. 75 prosenttia heistä on miehiä. Taustalla on usein masennusta, yksinäisyyttä, taloudellisia huolia, vakava sairaus tai muita elämää mullistavia tapahtumia, kuten läheisen kuolema tai avioero (surunauha.net). Jos muistamme, että jokaisella itsemurhan tehneellä on mahdollisesta yksinäisyydestä huolimatta perhettä, sukulaisia ja ystäviä tai työkavereita, ymmärrämme, miten monia ihmisiä tämä aihe joka vuosi – ja vuosia sen jälkeen – koskettaa.

Usein ajatellaan, että itsemurhasta puhuminen voi kannustaa itsemurhaan ja on siksi väärin. Mutta se ei pidä paikkaansa. Itsetuhoiset ajatukset eivät katoa puhumattomuuteen, mutta ne voivat hälvetä, kun niitä pohtiva saa perspektiiviä siihen, että muitakin vaihtoehtoja on.

Toivo kannattelee elämää

Vaikka minulla itselläni on hetkiä, jolloin en sitä näe, uskon kuitenkin, että elämässä on aina toivoa ja ulospääsytie, olipa tilanne mikä tahansa. Rukoilen jokaiselle tuhoisien ajatusten pyörittämälle ihmiselle, että hänen näköpiiriinsä nousisi aukko, josta näkyy valoa.  Sitä kohti kannattaa kulkea, ja toivon, että rinnalle löytyy joku silloin, kun omat jalat eivät kanna.

Alla olevan tekstin olen kirjoittanut vuonna 2007, masennukseni synkimpien hetkien lomassa, kun joku ojensi auttavan kätensä. Se joku oli silloin työterveyslääkärini, jolle olen ikuisesti kiitollinen. Ei ole liioittelua sanoa, että hän pelasti henkeni. Jokainen voi olla hengenpelastaja. Joskus yksi puhelinsoitto tai viesti riittää.

Se oli kuin metsäsuon silmäke.
Sinne se oli piilotettu
lietteisten oksien ja risujen alle
mutaan, joka oli hetteistä ja upottavaa, sameaa ja likaista.
Se oli jo hukkunut, kun se tuli puheeksi.
Ei se enää sanonut mitään.
Oli vain verhottu, lietteellä tahrittu muisto.

Oli sattumaa, että säie jäi näkyviin.
Kyyneleen kirkastamana se kiinnitti huomion.
Omin avuin se ei noussut pintaan.
Mutta oli viisaus ja oli pitkät anteliaat kädet,
nostavat ja kannattelevat kädet.
Ne eivät repineet väkisin irti oksista.
Ne raottivat niitä varovasti,
Auttoivat uutta pääsemään läpi pieninä kuplina.
Oksan murtuessa laskeutuivat varoen alle
kannatellen niin kauan, että pinta alkoi lähestyä.

Ja pinta oli kirkas ja raikas.
Ei ollenkaan sellainen kuin metsäsuossa.
Se oli pulppuava
aivan erilainen kuin metsäsuo.
Lähde se oli eikä suonsilmäke.
Ja siellä oli nuppuja ja valkoisia terälehtiä
ja vihreitä oksia, uusia ja tuoreita.
Tuoksuvia ja houkuttelevia.