Tänään oli juhlapäivä. Anoppi täytti 92 vuotta. Emme tyytyneet tällä kertaa vain kuohuviiniin, vaan joimme oikein samppanjaa, kristallilaseista. 

En ollut varma, jaksaako hän ottaa vastaan, kun hän juhlii perheensä kanssa huomenna ja kun parina edeltävänä päivänä on ollut mieltä rasittavaa ohjelmaa: huoltomiehen tekemää hormien tarkastusta, vesikatkosta ja sen sellaista. Mutta hänen tyttärensä vinkkasi, että kyllä hän minua odottaa.

Tänään juhlittiin pitkää ikää ja nautittiin samppanjaa.

Kun opimme tuntemaan toisemme

Anopista on tullut viime vuosien aikana rakas. Välillä käy mielessä, että tulee iso suru, jos hänestä aika jättää ennen minua. Mutta en ajattele sitä, vaikka puhumme kyllä hänen kanssaan myös kuolemasta. Hän ymmärtää ikänsä tuoman rajallisuuden ja on käynyt viime aikoina läpi valokuviaan ja tavaroitaan luopuakseen turhasta, etteivät ne jäisi perillisten vaivoiksi. Miettinyt, kuka saa hopeiset aterimet, kuka vihki- ja kihlasormuksen.

Olemme anopin kanssa tutustuneet toisiimme kunnolla vasta eroni jälkeen. Välissä ei ole ollut muita, puolisoa tai poikaa, josta pitäisi olla mustasukkainen tai jonka puolelle pitäisi mennä, jos ollaan eri mieltä. Olen saanut nähdä hänen pehmenevän hyvällä tavalla. Vaikka hänellä on omat vankat näkemyksensä vaikkapa siitä, että homejuusto on kauheaa tai että kurkku ei tee hyvää vatsalle, olen saanut nähdä myös sovittelevan, huumorintajuisen ja lempeän luonteen, jota en oikein muista niiltä ajoilta, kun olin vielä naimisissa.

Tärkeät ihmiset

Kun asuin pari vuotta Seinäjoella, yövyin Helsingissä käydessäni yleensä aina hänen luonaan. Se oli häneltä valtava askel, sillä tiedän, ettei hän koskaan ota yövieraita kotiinsa. Niihin aikoihin aloin miettiä, että jos vielä joskus palaan Helsinkiin, haluaisin asua kantakaupungissa, kuten hänkin. Tänään ymmärsin, että kenties on aivan johdatusta, että tosiaan asun nykyään kantakaupungissa, sillä se on mahdollistanut sen, että näemme usein ja pääsen nopeastikin avuksi, jos on hätätila, kuten taannoin, kun jääkaappi oli aivan lämmin. Olin aika otettu, kun hän ilmoitti pojalleen, ettei tarvitse apua; Tuija auttaa minua uuden jääkaapin ostossa.

En tarvitse edes kymmentä sormea laskeakseni ne ihmiset, joille tiedän olevani tärkeä, mutta tiedän, että anoppi on yksi heistä. Hän ei ole koskaan sitä minulle sanonut, mutta jotkut asiat ihminen vain tietää ilman sanojakin. Yhteisistä hetkistä, lohileivistä tai vaikka siitä puhelinsoitosta, kun Google-ikkuna ei aukea.

—

Lue myös Leidien harvinaiset herkut tai Ystävyyden ylistyslaulu.