Syksy tuli jotenkin yhtäkkiä. Kun viime viikolla makasin sairaana, tajusin että on aika pukea jotakin t-paidan ja kesätakin väliin. Pari viluista iltaa vei vuoteeseen.

Tykkään syksyistä

Muuten syksy on näyttänyt parhaita puoliaan. Pyöräilin yhtenä aurinkoisena aamuna töihin ja kuuntelin samalla Samuli Edelmannin Virsiä. Hymyilytti, kun korvissa soi Jo joutui armas aika mutta edessä näkyi keltaisena leikattu viljapellon sänki ja taivaalla lepattelemassa muuttolintujen aura. Vielä kun olisi jossain näkynyt lunta tai edes hiihtosauvat, niin olisi ollut tunnelmia jokaisesta vuodenajasta. Se oli sykähdyttävä hetki.

Joskus nuorempana inhosin syksyä. Nykyään tykkään siitä, paitsi myrskysateella, kun tuuli räiskii vettä joka suunnasta ja varsinkin sateenvarjon ohi, ali ja sivusta, ja märät vaatteet liimautuvat nihkeinä ihoon. 

Tuuliset aurinkopäivät ovat parhaita. Monesti syksy on tuonut mukanaan masennusta, mutta tänä vuonna on ollut toisin. Synkimmät hetket osuivat loppukesään, ja tuntuu, että viimeistään syyskuun tuulet ovat vieneet kaikki tummat pilvet mukanaan. Hyvä juttu.

Halt, pysähdy!

Olen kyllä aktiivisesti yrittänyt muistaa erään ohjeen. Se kehottaa yksinkertaisesti HALT, pysähdy! On syytä havahtua erityisesti silloin, kun on liian Hungry (nälkäinen), Angry (vihainen), Lonely (yksinäinen) tai Tired (väsynyt), sillä silloin on haavoittuvaisimmillaan. Ja haavoittuvaisena menettää helposti tasapainonsa ja jopa masentuu, kuten minä välillä.

Niinpä en tarkoituksella pelleile syömisen kanssa enkä jätä ruokailuja väliin ollakseni nainen, jonka pitää muka aina olla jonkin naistenlehden kaupittelemalla dieetillä. Nälkäisenä iskee migreeni tai nälkäkiukku, eikä se ole hyväksi itselle, saati läheisille.

Vältän myös tarkoituksella tilanteita, joissa en viihdy, sillä tuskastuneena en hallitse sanojani, vaikka haluaisinkin ja vaikka kuinka olisin edeltä päättänyt, että hallitsen. Ja jos loukkaan muita, suurinta tuskaa koen lopulta aina itse, kun mietin tekemisiäni. Ei hyvä.

Se, mitä olen viime aikoina erityisesti yrittänyt välttää, on liika yksinolo. Omassa seurassa on toki ruhtinaallista, kun ei tarvitse ottaa ketään muuta huomioon, vaan on itse keskipisteenä, mutta liiallisuuksiin vedettynä huomaa helposti, että olisi sittenkin kiva, kun voisi ottaa jonkun toisen huomioon, ellei jopa kainaloon. Liiallinen yksinolo johtaa yksinäisyyden tunteisiin, ja ne tunteet voivat olla petollisia. Valehtelevat helposti, että olet mitätön, tarpeeton ja muille näkymätön. Siksi yritän pitää huolen siitä, että elämässä on sopivasti kavereita ja kahvittelua. Kun vaihtaa ajatuksia muiden kanssa, ei ehdi miettiä mustia. 

Luonnollisen rytmin mukaan

Mutta kohtuus siinäkin, ettei yllätä väsy. Väsymys kun on rasittava kaveri, jonka seurassa voi unohtaa itsensä. Luin joskus lappilaisesta naisesta, joka oli muuttanut Helsinkiin. Hän kertoi, miten Lapissa aina elettiin kaamoksen mukaan: pimeään aikaan levättiin ja nukuttiin enemmän kuin valoisaan aikaan, koska se yksinkertaisesti tuntui luontevalta. Helsingin rytmi on toisenlainen, mutta nainen kertoi hiljentävänsä täälläkin vauhtia talven tullen. 

Se oli helpotus. Olen jo parina syksynä alkanut vetäytyä omaan kolooni, koska olen kokenut tarvitsevani rauhoittumisaikaa ja lepoa syksypimeiden ja talven tullen. En olisi muuten jaksanut. Nautin siitä, kun saan työpäivän jälkeen vain olla kotona ja katsella pimeyttä ikkunoista.  

Lehtijutun luettuani annoin itselleni hyvillä mielin luvan talvilepoon. Ymmärsin aidosti, että se, miten toimin, oli oikein, luonnollista – ja hyväksi minulle. Riisuuhan luontokin syksyllä kesävaatteensa ja laskeutuu levolle. Hiljenee hetkeksi, jotta jaksaa sitten taas keväällä nousta ja ojennella jäseniään entistä ehompana.