Muutama vuosi avioeroni jälkeen ajattelin, että vaikka olin toipunut erosta, yksinäisyydestä en selviäisi koskaan. Olin käynyt läpi pohjattomalta tuntuvan yksinäisyyden perheen hajottua: iltoja ja viikonloppuja yksin kotona haluttomana lähtemään joukkoon, jossa kaikki muut tuntuivat olevan yhdessä; yksinäistä vastuuta ja päätöksiä, joille ei ollut jakajaa, sekä turvattomuuden tunnetta, kun turvaverkko oli riekaleina.

Suuntana yksinolemisen hienous

Olen kirjoittanut ja puhunut tästä aiheesta useampaankin kertaan vuosien mittaan, ja joku voi ajatella, että tuo nainen ei nyt oikein tiedä, onko yksinäinen vai onnellinen yksinolostaan, kun ajatukset muuttuvat vuodesta toiseen. Mieli on tosiaan muuttunut ja matka on ollut pitkä ja kivuliaskin, mutta suunta ei ole muuttunut. Se on kulkenut hitaasti kohti yksin olemisen hienoutta. Sekin voi olla lahja, siihen voi kasvaa ja siitä voi nauttia.

Silti on päiviä, jolloin yksin olemisessa ei ole mitään hyvää. Mutta sellaisina päivinä ei usein näe oikein missään muussakaan asiassa mitään hyvää. Ne ovat kuitenkin päiviä, jotka kuuluvat elämään. Räsymatto on kirjava; siinä on vaaleita ja tummia raitoja, koska juuri niistä syntyy räsymatto. Niin elämässäkin.

Tulemme nykyään hyvin toimeen

Olen oppinut vähitellen sietämään asuinkumppaniani – itseäni. Tulemme nykyään suht hyvin toimeen, vaikka näenkin hänessä välillä piirteitä, joissa on kestämistä. Yritän silti puhua hänelle kauniisti; silloinkin kun aamulla peiliin katsoessa tekee mieli sanoa toisin. Ja olen saanut huomata, että olen oikeastaan ihan hyvää seuraa. Kenties, koska olemme niin samanmielisiä, ettei tarvitse turhaan kinata.

Olemme oppineet keksimään mukavaa tekemistä yhdessä. Nautimme niin suunnattomasti ”hyggeilystä”, että pari vuotta sitten hankittu uusi sohva ei todellakaan ollut turha ostos. Tykkäämme kynttilätunnelmasta, meressä ja meren äärellä huokailusta, lukemisesta ja leffoista. Jaamme samat intohimot, ja onneksi ne sentään välillä kohdistuvat myös työntekoon, sillä elämän leppoisuus saa toisinaan ajattelemaan, että kyse on laiskuudesta.

Tarvitsemme, mutta emme paljoa

Emme tarvitse paljoa. Emme isoa tilaa, rikkauksia, matkailua, suuria tulevaisuuden suunnitelmia, menoja ja tapahtumia. 

Mutta tarvitsemme omaa luontaista päivärytmiä, joka tarkoittaa heräämistä ilman herätyskelloa, rauhallisia aamuja ja omien voimien kuuntelua. Tarvitsemme aikaa ja hitautta sekä joka-aamuisia lukuhetkiä Sanan äärellä ja rukouksessa, ja sitä hetkeä vaalimme, vaikka ei aina niin huvittaisikaan. Olemme nimittäin välillä omapäisiä.

Yksinolo, erityisesti silloin, kun siitä nauttii ja sen kokee etuoikeudekseen, tekee ihmisestä helposti itsekkään. Ei tarvitse tiedustella ruoka-aikoja keneltäkään muulta kuin vatsaltaan ja voi sopia kaikki menonsa yhden ihmisen aikataulun mukaan. Saa jättää siivoamatta, jos siltä tuntuu, ja vain yksi ihminen voi avata oven kotiin ja sieltä ulos, joten yksin elävänä seurallisuus on omissa käsissä. Siksi on oltava tarkkana, ettei kitkeröidy, vaikka erakoituisikin.

Miten tähän on päästy?

Miten yksinäisyydestä sitten voi päästä autuaaseen yksinoloon? Esimerkiksi itkemällä, puhumalla ja sisuuntumalla. Olen aikanaan itkenyt paljon, kysellyt miksi, rypenyt surun tunteissa ja itsesäälissä. Mutta olen ollut myös siunattu ihmisillä, jotka ovat jaksaneet kuunnella edes puhelimessa, kun olen voinut huonosti eikä yksinolossa ole ollut mitään tulevaisuuden näkymää. Myös läppäri on ollut aulis ottamaan vastaan tekstiä yksinäisyyden ahdistuksista. 

Mutta kolmas ja ehkä ratkaisevin askel tapahtui korona-aikana. Sisuunnuin, kun liian moni ei halunnut tavata sairastumisen pelossa, ja yhteiskuntakin teki kaikkensa lukitakseen ihmiset koteihinsa. Yksineläjistä viis, kun päättäjillä oli perheet ympärillä. Silloin totesin, että on aika tehdä olonsa mukavaksi itsensä kanssa, sillä muita ei ole tarjolla nyt eikä kenties myöhemminkään. Arvaus ei mennyt ihan harhaan, sillä Tilastokeskus kertoi juuri, että ystävien ja sukulaisten kohtaamiset kasvokkain ovat vähentyneet huomattavasti verrattuna koronaa edeltävään aikaan. Näin sivumennen sanoen – mitä tuhlausta! 

Omat pinnistelyt ovat turhia, mutta tarpeellisia

Kaikki pinnistelyt ja ponnistelut ovat olleet välttämätön osa tätä omaa prosessia, mutta uskon myös, että kaikki olisi ollut mahdollista ilmankin. Jos vain olisin alusta asti osannut ymmärtää, että näin kuuluukin olla. Tämä on minulle tarkoitettu paikka elää, sillä juuri tässä voin täyttää sen kutsun, joka minulle on annettu. Juuri tässä voin tehdä kaikkea sitä, mihin minua on kaikki pitkät vuodet valmistettu.

Tämä on hyvä sanoa ääneen sellaisena päivänä, kun kaikki on kirkasta. Sillä välissä on myös sumuisia päiviä, jolloin ei näe, ymmärrä eikä halua. Kokee merkityksettömyyttä ja kyselee, vaikka tietää jo vastaukset kyseltyään samoja kysymyksiä niin monta kertaa.

Niin paljon suuremmat suunnitelmat

En koskaan nuorempana voinut kuvitella, että eläisin suuren osan aikuiselämääni yksin. Luulin olevani perheihminen, ja kun sain perheen, oletin elämäni olevan siinä. En usko Jumalan halunneen eroa elämääni; se on ollut omien virheiden ja valintojen tulosta. Mutta muuten Raamatun sanat ovat kohdallani totisinta totta: ”Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.” (Jes. 5:8–9)

En siis ole noussut maailman silmissä kovinkaan korkealle, mutta Jumala on vienyt korkeuksiin, joita en osannut kuvitellakaan. Siihen on vain tarvittu kulkemista yksin. Olen tänään kiitollinen nähdessäni, ettei sen tien tarvitse olla yksinäinen.