Tag Archive for: naistenpäivä

Naisena voisin mainita nimeltä aika monta elämäni naista. Heitä on ollut monenlaisia, monenikäisiä, monissa elämän eri vaiheissa, eri tarpeisiin, eri tavoin vaikuttamassa, hiomassa, opettamassa, rohkaisemassa, lohduttamassa, viihdyttämässä ja välillä vain läsnä ellei muuta niin tietoisuudessa, että he ovat. 

Useimmat niistä naisista, joita olen saanut elämässäni ihailla ja pitää lähellä, ovat olleet syvällisiä ja omin aivoin ajattelevia, ei mitään perässä peesaajia, joista ei saa mitään omaperäistä irti. He ovat olleet yhtä aikaa lujia ja herkkiä, ja tietäneet mitä elämältään haluavat – ainakin nuoren aikuisuuden harjoitteluvuosien jälkeen.

Albert Edelfeltin maalaama muotokuva kauppaneuvoksetar Anna Sinebrychoffista.

Naistenpäivän teemaan sopien Sinebrychoffin taidemuseon näyttelystä eilen: Albert Edelfeltin maalaama muotokuva kauppaneuvoksetar Anna Sinebrychoffista.

Persjalkaiset köntykset

Yksi tyypillisimpiä elämäni naisten tunnuspiirteitä on ollut tunnollisuus. Se taitaa olla vahva ominaispiirre naisille ylipäänsä. Asioita ei jätetä puoliväliin, eikä niitä hoideta haparoiden vasemmalla kädellä. Luovuttaminen ei kuulu repertuaariin silloinkaan, kun se olisi jopa varteen otettava vaihtoehto. Elämäni naiset ovat sitkeitä Minna Cantheja ja Tove Janssoneita, Heta Niskavuoria ja Auri Kanasia.

Rakel Liekki kritisoi jo parikymmentä vuotta sitten kolumnissaan käsitystä stereotyyppisestä suomalaisnaisesta. Hän kun on kuulemma ”persjalkainen köntys, joka käyttää tuulipukua eikä välitä ulkonäöstään, lihoo heti naimisiin mentyään parikymmentä kiloa, on liian itsenäinen, vahva ja tasa-arvoinen sekä väritön ja tylsä kylmänkankea lahna”.

Värikkäitä ja vauhdikkaita

Sellaisia naisia ei minun elämäni naisten joukosta löydy. Mahtaako löytyä kauheasti muutenkaan. Elämäni naiset voivat olla ikäisensä näköisiä, jonkin verran tuhdimpia kuin kolmikymppisinä, paitsi ne jotka eivät vielä ole edes kolmikymppisiä, mutta edelleen vauhdikkaita, liikunnallisiakin, tyylikkäitä omassa tyylissään, kampauksessaan ja naamavärkissään. Itsenäisiä kyllä, mutta rakkaudessa riippuvaisia myös läheisistään, kuten olla kuuluukin.

Värittömyys on heistä kaukana, sillä tukka voi olla punainen tai blondattu, raidoitettu tai hiekanvärinen, paita laventelinsininen tai räiskyvä kuin revontuli, ja jutut ne vasta värikkäitä välillä ovatkin. Sängyssä en heidän kanssaan ole ollut, mutta lahna tuskin kuvaa yhtäkään heistä. Viriilejä ja virkeitä ovat; pilkettä on yhä silmäkulmassa, vaikka osalla on ikääkin jopa reilusti enemmän kuin itselläni.

Katja Tukiaisen pinkki ja soikeanmuotoinen teos Be a Girl and Carry on.

Be a Girl and Carry on. Katja Tukiaisen teos Taidekeskus Salmelan näyttelyssä kesällä 2025.

Äiti ja muut naiset

Äitiään ei voi naisten joukosta koskaan unohtaa. Hän on se, joka antanut eniten: elämän, kasvun ja kasvatuksen, hoivan ja huolenpidon. Mutta äidin ohella on sisaria, verenperintönä ja sukulaissieluina, ystäviä ylimpiä, entisiä ja nykyisiä, työpareja ja opintojen yhdistämiä, lenkki-, kahvi- ja uimakavereita, naapureita ja jopa somen kautta tutuksi tulleita.  

Julkkikset ja someinfluensserit eivät ole elämäni naisia enkä minä naisia sellaisten saavutusten vuoksi ihaile. Riittää ihmisyys, aitous ja haavoittuvuus, tavallinen elämä suomalaisena naisena, sisukkuus ja kyky tunnistaa myös heikkoutensa. Ja ennen kaikkea ymmärrys siitä, että tämä naisena oleminen on juuri se meidän juttu ja se me viedään parhaamme mukaan loppuun asti.

Tänään naistenpäivänä kiitän elämäni naisia siitä, mitä olen saanut oppia naisena olemisesta ja toivotan jokaiselle oikein hyvää naistenpäivää!

En pääse naistenpäivän tunnelmaan, vaikka kuinka yritän. En edes tarkalleen tiedä, mikä on päivän päätarkoitus, sillä se on vaihdellut eri kulttuureissa, instituutioissa ja historian eri vaiheissa. Se on ollut mm. kunnioitusta naisia ja heidän saavutuksiaan kohtaan, naisten oikeuksien ja mahdollisuuksien parantamista sosiaalisissa, poliittisissa ja taloudellisissa yhteyksissä tai naisten äänioikeuden ja naisasialiikkeen edistämistä. Kaikki varmaankin oleellisia asioita, ja joissakin maissa ajankohtaisempia kuin toisissa.

Tänä vuonna naistenpäivän teema on ”innovaatioiden ja teknologian hyödyntäminen sukupuolten tasa-arvossa” (IS, 8.3.2023). Aihe on niin etäällä omasta naisena olemisestani ja naiseuteni ilmentymästä, että en saa siitä kiinni juhlistaakseni sitä sen kummemmin. Se ei pääse edes kärkikymmenikköön oman elämän prioriteeteissa naisena. Toki kyse ei olekaan vain minun naiseudestani, vaan yleismaailmallisesti, mutta siltikin. Tuotako me naisina kaipaamme ja edustamme?

Mitä tasa-arvo oikein tarkoittaa?

Sivumakuna vuosittain juhlitussa naistenpäivässä ja tasa-arvokysymyksissä tulee paljon sellaista, mihin en voi yhtyä. Onko haluttu tasa-arvo ylipäänsä enää tasa-arvoa, vaan pikemminkin naisten niskalenkkiä miehistä, joiden on katsottu hallinneen maailmaa vuosisatoja? 

Meillä on kuluvan kauden toiminut hallitus, jossa kärkiviisikko on koostunut yksinomaan naisista – ja hekin keskenään suunnilleen samaa ikäluokkaa ja samankaltaisessa elämäntilanteessa. Sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvoyksikössä lukemat ovat vielä kärjekkäämpiä. Yksikön 14 työntekijästä vain yksi on nimen perusteella mies. 

Kuvastavatko nämä tasa-arvoa? Minusta eivät – edes naisen näkökulmasta.

Ja mitä tasa-arvo oikein edes tarkoittaa? Sitäkö, että on yhdentekevää, onko mies vai nainen, sillä molemmat haluavat sukupuoleen katsomatta samoja asioita, kykenevät täysin samaan, ja siksi heidän myös pitää toimia ja elää samalla tavalla? Heissä kun ei eroa ole.

Erilaisuus täydentää

Minulle nainen on hyvin erilainen kuin mies. Molempia yhdistää ihmisyys, mutta erottaa hyvin erilainen fysiikka, pitkälti erilaiset taipumukset ja mielenkiinnon kohteet, hormonitoiminta, vahvuudet ja heikkoudet. Ei poikkeuksetta, mutta pääsääntöisesti. Parhaimmillaan mies ja nainen täydentävät toisiaan; heillä on erilaiset roolit ja tehtävät yhteiskunnassa ja vanhempina. Ne voivat toki olla myös limittäin, päällekkäin tai samanlaisia, mutta toivottavasti ainakin vuorovaikutteisia.

Mies ei välttämättä odota naiselta samoja asioita kuin nainen mieheltä. Harva mies toivoo vaimolta kukkia työviikon päätteeksi, mutta moni nainen ilahtuu ruusukimpusta. Harva nainen odottaa pääsevänsä moottorisaha- tai klapikoneostoksille, mutta moni mies on innoissaan, kun vihdoin saa kunnon laitteen takakonttiin ja pääsee hommiin.

Pohjoismainen yhteiskunta, jossa naisten tasa-arvo suhteessa miehiin työelämässä on kenties pisimmällä maailmassa, on hyvä esimerkki miesten ja naisten ohjailemattomista eroavaisuuksista. Näissä yhteiskunnissa, joissa naisilla on suurin mahdollinen vapaus valita mikä tahansa opin- ja toimiala, lopputulema on kuitenkin, että naiset hakeutuvat enemmän esim. hoitoalalle ja vastavuoroisesti miehet teknisille aloille. Tasa-arvon nimissä voidaan ohjailla ihmisiä, mutta se ei poista miehen ja naisen luontaisia eroja ja taipumuksia.

Patriarkaalinen ylivalta – Suomessa?

Suomessakin tuntuu kuitenkin olevan yhä enemmän etenkin nuoria naisia, jotka kärsivät ”patriarkaalisen yhteiskunnan” painostuksesta. Oman kaupunginosan someryhmässä joku oli sitä mieltä, että kohtaa sitä jopa jalkakäytävillä, kun miehet kävelevät väistämättä päin. Minulle samaa tekevät myös nuoret naiset, joten en laittaisi kyseistä ilmiötä miesten syyksi, saati patriarkaalisen yhteiskuntarakenteen. 

Eroan kuitenkin monesta nuoresta itsenäisestä naisesta myös siinä, että en pahastu, kun mies avaa oven tai maksaa juomamme kahvit pullineen, vaan pidän sitä kohteliaisuutena ja hyvänä käytöksenä. Olin enemmän kuin otettu, kun taannoin erään tilaisuuden jälkeen yli 90-vuotias herra auttoi takin päälleni. En kaipaa sellaisen ”patriarkaatin” alasajoa taikka tasa-arvoa, jossa en voi ottaa mieheltä vastaan apua tai kohteliaisuuksia. 

Tämän päivän tasa-arvokeskustelu erityisesti länsimaissa tuntuu kuitenkin takertuvan liian usein tällaisiin yksityiskohtiin. Tai palkkakeskusteluun, jossa todetaan vain yleisellä tasolla miesten ja naisten palkkojen välinen kuilu huomioimatta lainkaan tehtyjä työtunteja, toteutuneita työvuosia tai naisten vapaaseen tahtoon perustuvia valintoja, jotka ovat vaikuttaneet heidän palkkatasoonsa.

Epäkohtia löytyy aina puolin ja toisin

En tietenkään tarkoita, ettei yhteiskunnassa ja varsinkaan työelämässä olisi lainkaan epäkohtia miesten ja naisten rooleissa. Lähimenneisyydestä muistuu mieleen, miten naisvaltaisen hoitoalan työntekijöitä ylistettiin uupumattomasta työpanoksesta koronan viedessä väkeä sairaaloihin. Some oli tulvillaan sydämiä ja tsemppiviestejä hoitajille, mutta kun tuli palkkaneuvottelujen aika, niin hoitajien vaatimukset palkankorotuksista ja työolojen parantamisista leimattiin ahneudeksi ja työtaistelu potilaiden heitteillejätöksi. Mutta kun miehinen kuljetusala tai ahtaajat esittävät vaatimuksensa ja laittavat harva se vuosi lakoillaan hiihtolomailevat suomalaiset ja ulkomaankaupan polvilleen, kyse on oikeutetusta työtaistelusta.  

Matkan varrella olen naisena kuullut sovinistisia ja likaisia vitsejä, pelännyt iltapimeällä, kun yksinäisellä kadulla vastaan on tullut mies tai miesjoukko, ja saanut  työelämässä sopimattomia ehdotuksia valta-asemassa olevilta miehiltä. Mutta aivan samalla tavalla olen tullut naisen yliajamaksi työyhteisössä, saanut kuulla naisen mustamaalaavan minua selkäni takana tai pelännyt humalassa riehuvan naisen läheisyydessä. 

En osaa kantaa sen enempää kaunaa miehille kuin naisillekaan enkä pidä Suomea patriarkaalisena yhteiskuntana, vaan rakenteiltaan varsin kelpona maana sekä naisille että miehille. Siksi en kaipaa erityistä naistenpäivää, mutta pidän toki kauniina jokaista huomionosoitusta silloinkin ja kiitän niistä tänäänkin.

Miehissä ja naisissa on eroja. Lue vaikka huumorilla kirjoitettu: Miehen kanssa kävelylenkillä.