Perjantai 29.11.2024
Tänään on junapäivä. Olen matkalla en ihan pohjoiseen mutta pohjoisemmaksi.
Puolivälissä matkaa pudotan käsistäni ison taakan ihan fyysisestikin. Palautan lainassa olleen koneen ja ikivanhan rakeisen näyttöruudun, joka painaa varmaankin 20 kiloa, ja päätän työni järjestössä, jossa olen palvellut reilut kolme vuotta. Tunnen helpotusta. Tulee tilaa jollekin muulle, uudelle.
Junamatkustaminen ei ole lempipuuhaani. Onneksi muistin ottaa mukaan korvatulpat. Saan itselleni vähän sitä yksityisyyttä, jota kaipaan. Jos suinkin mahdollista, satsaan matkustaessani omaan hyttiin tai ekstraluokan paikkaan. Se on minulle sen arvoista. Säästän sitten toisaalla. Alkumatkan kuljen kuitenkin tavallisessa vaunussa, jossa on tietenkin monenlaista hälinää.
Tunnustan reilusti, että en viihdy väkijoukoissa ja ihmiset äänineen ympärillä ahdistavat. Joku sanoisi, että on hyvä mennä välillä epämukavuusalueelle. Ei saa jäädä omaan kuplaansa, vaikka siellä olisi kuinka hyvä olla.
Junassakin joskus ihmiset ympärillä ahdistaa, mutta kyllä se siitä.
Introvertit pois mukavuusalueelta
Usein niin sanotaan juuri introverteille: Siirry pois mukavuusalueeltasi, avaa suusi, ole vähän näkyvämpi ja mene ihmisten joukkoon. Mutta miksi ekstroverteille ei sanota: Siirry pois mukavuusalueeltasi, ole näkymättömämpi ja vähemmän äänessä, jotta joidenkin on helpompi olla siellä ihmisten joukossa?
Tänä päivänä monilla on asenne, että julkinen tila on juuri minua varten. Minä saan katsella videoita tai kuunnella musiikkia ilman kuulokkeita julkisissa liikennevälineissä, tykkäsivätpä muut matkustajat siitä tai eivät. Minä voin puhua työpuheluja, naputtaa työkonettani ja pitää kokouksia kahvilassa, vaikka muut ovat tulleet nauttimaan vapaa-ajasta ystävien seurassa, kenties juuri päästäkseen hetkeksi eroon työasioista. Minä äiti-ystävieni kanssa voin kulkea jalkakäytävällä kolme rinnakkain väistämättä, koska meillä nyt on nämä vaunut.
Tilanviejiä on monenlaisia, monesta ikäryhmästä ja yhteiskunnallisesta asemasta.
Onnellisin ihminen
Hyppään junasta puolivälissä ja hoidan työasiat loppuun. Tapaan ystävän, jonka kanssa emme ole nähneet melkein kahteen vuoteen. Juttu luistaa ja vaihdamme iloisia halauksia pitkästä aikaa. Molemmille on kertynyt paljon kerrottavaa.
Kun nousen jatkamaan junamatkaa, pääsen vihdoin oman hytin suojaan. Luen Eddie Jakun kirjaa The Happiest Man on Earth. Siihen tunteeseen on juuri nyt helppo samaistua.