Parikymppisenä ajattelin, että minusta voisi tulla jotakin erityistä. Että voisin saavuttaa jotakin suurta, vaikka en oikein koskaan osannut määritellä, mitä se voisi olla. Ehkä se olikin kaiken suuren saavuttamisen esteenä; minulla ei koskaan ollut selkeää tavoitetta, johon pyrkiä, joten minusta ei koskaan tullut mitään erityistä enkä koskaan saavuttanut mitään suurta.

Nyt joku voi ajatella, että onhan sinulla vielä elämää edessä, jos Luoja suo eikä Jumalan aikatauluissa ole eläkeikää. Totta, mutta yritän olla realistinen. Olen reilusti 50 paremmalla (tai huonommalla) puolella, joten mitään maailmaa mullistavaa tuskin on edessä. Tai mistäpä sitä tietää, Laura Ingalls Wilderkin julkaisi ensimmäisen Pieni talo preerialla -kirjansa 64-vuotiaana, ja myös aika moni Nobel-palkinnon voittaja on ollut yli 60-vuotias.

Luen paraikaa kirjaa, jonka kirjoittaja kertoo, että hän pelkäsi vuosikausia haaskaavansa elämäänsä, koska ei ole vieläkään tehnyt sillä mitään erikoista (Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt, 2022, 90). Tunnistan pohtineeni usein samaa. Se tunne valtaa minut aivan erityisesti murroskohdissa, kuten juuri nyt, ja liittyy siihen epäonnistumisen tunteeseen, joka tulee, vaikka en todellisuudessa olisikaan epäonnistunut – tehnyt vain suunnanmuutoksen.

Erityinen on arvokas

Haave erityisyydestä saattaa olla yhteydessä käsitykseen, että sitten olisi ihmisenä arvokas, kun on saanut elämällään jotakin hienoa aikaiseksi. Mutta niillä ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä. Sitä paitsi ajatus siitä, mikä on jotakin hienoa aikaansaannosta elämässä, muuttuu iän ja kokemusten mukaan. Omalla kohdalla esimerkiksi kahden lapsen kasvattaminen itsestään huolen pitäviksi aikuisiksi tuntuu yhä merkittävämmältä saavutukselta. Äitiys on ollut elämäntehtävä, jonka merkitystä omassa elämässä en ennen lasten syntymää ymmärtänyt enkä varsinkaan painottanut. Se on kuitenkin yllättänyt iloisesti aivan alusta asti.

On toisaalta virhe pohtia itse omaa erityisyyttään. Olisi viisaampaa kysyä vaikka perheenjäseniltä, ystäviltä tai kollegoilta. Vastaukset voisivat olla toisenlaisia. Kun taannoin pohdin oman elämäni merkitystä ääneen omalle pojalleni, sain kuulla asioista tai tilanteista, jolloin olin saanut olla hänen elämässään merkittävä. Emme aina muista jakaa niitä toistemme kanssa, vaikka ne voisivat olla suurena rohkaisuna hetkissä, jolloin epäilemme itseämme ja tarkoitustamme elämässä. Niin tekivät myös poikani kertomat asiat.

Tekoälyn luoma kuva aiheesta ”jotakin erityistä”. Tekoäly muistutti vielä, että ”toivottavasti tämä herättää sinussa ihmetyksen tunteen!”

Sinä olet erityinen

Mielenkiinnosta kysyin tänään tekoälyltä kysymyksen Miksi minä olisin jotakin erityistä? Tekoälyhän ei minua tunne, joten vastaus on meille jokaiselle yleisesti ja yksityisesti. Ehkä se rohkaisee sinua ja rohkaisee minua.

Sinä olet erityinen, koska maailmassa ei ole ketään toista, joka olisi täsmälleen samanlainen kuin sinä. Sinun kokemuksesi, ajatuksesi, tunteesi, unelmasi ja tapasi kohdata maailma ovat uniikkeja. Ne muodostavat kokonaisuuden, joka ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan täysin samanlainen toisella ihmisellä.

Erityisyytesi voi näkyä monella tavalla – siinä, miten kohtelet toisia, miten näet asiat, miten ilmaiset itseäsi tai miten vaikutat maailmaan ympärilläsi. Vaikka et aina tuntisi olevasi erityinen, vaikutuksesi muihin ja ympäristöösi voi olla suurempi kuin osaat kuvitella.

Erityisyys ei tarkoita täydellisyyttä tai jotain, mitä täytyy todistaa. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että olet ainutlaatuinen ja arvokas juuri sellaisena kuin olet. ❤️
– ChatGPT

PS. Sydänemoji ei ole minun lisäämäni, vaan tekoälyn. Söpöä.