Resilienssin aikaan

Kun pari aamua sitten taas kerran kuulin puhuttavan resilienssistä, tuli mieleen vanha Flora-mainos: Hei, mitäs me pistettiin leivän päälle – ennenku oli Floraa? Tosin oikeasti ajattelin, miten me oikein ollaan pärjätty, kun meillä ei vielä ollut resilienssiä.

Resilienssi on eri määritelmien mukaan henkistä kapasiteettia ja selviytymiskykyä, joka auttaa hyödyntämään ihmisen voimavaroja ja vahvuuksia oman hyvinvoinnin ylläpitämisessä. Tämä pätee etenkin tilanteissa, jotka yllättävät tai haastavat totuttuja ajatuksia ja toimintamalleja.

kun sisu ei enää riitä

En oikein ymmärrä, miten resilienssi eroaa vaikkapa vanhan ajan henkisestä vahvuudesta, kesto- tai sopeutumiskyvystä. Taikka suomalaisesta sisusta, jolla on pötkitty varsin pitkälle. Paitsi että se on vierasperäinen sana, kuulostaa hienolta ja epämääräiseltä ja saattaa korostaa puhujan valta-asemaa, kun kukaan ei kehtaa kysyä, mitä se oikein tarkoittaa. Sen puolesta resilienssi sopii hyvin nykyaikaan, jossa luodaan kiihtyvällä vauhdilla uusia termejä ja kiertoilmauksia, kielletyistä sanoista puhumattakaan.

Miten resilienssi eroaa vaikkapa vanhan ajan henkisestä vahvuudesta, kesto- tai sopeutumiskyvystä? Tai suomalaisesta sisusta, jolla on pötkitty varsin pitkälle.

Aikana, jolloin ihmiset loukkaantuvat kilvan toistensa ajatusmaailmoista, sanoista ja menneisyyden tapahtumista, tarvitaan aivan uudenlaista sietokykyä. Monet valitsevat kärkkäästi seuransa ja ihmiset, joiden kanssa haluavat tai kokevat voivansa olla tekemisissä. Se on resilienssin kannalta haastavaa, sillä keskeistä resilienssin kehittymisessä on vuorovaikutus toisiin ihmisiin ja ympäristöön.

”Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä”, sanotaan Sananlaskuissakin (27:17). Sitä tarvitaan yhä. Tänä päivänä ei kuitenkaan ole harvinaista, etteivät jotkut voi mennä edes keskustelupöytään ihmisen kanssa, jonka aatemaailma poikkeaa omasta, sillä se tekee tilasta turvattoman. Ei haluta hioutua, vaan vetää raja-aitoja, jotta olo ei kävisi epämukavaksi.

kun tieto lisää tuskaa, ei resilienssiä

Resilienssiä vahvistavat kuulemma myös ihmisen tiedolliset kyvyt, joiden pitäisi auttaa käsittelemään omia ajatuksia ja tunteita ja siten paremmin sopeutumaan ympärillä tapahtuvaan. Mutta onko totuus kuitenkin yhä, että tieto lisää tuskaa? Ne, jotka ainakin väittävät tietävänsä paljon asioista, kuten vaikkapa ilmastonmuutoksesta tai ihmisen fysiologiasta, vaikuttavat olevan kaikkein ahdistuneimpia.

Resilienssin tulisi mahdollistaa se, että ihminen ei mene rikki tai murru jokaisesta vastoinkäymisestä, vaan pystyy palautumaan kuormittavista tilanteista ja jatkamaan elämäänsä. Monesti pärjäisi kuitenkin vähemmälläkin resilienssillä, jos ei tekisi ihan kaikesta ongelmaa.

Kun lukee juttuja siitä, miten tänä päivänä pitää luetella erikseen omat pronomininsä, ettei joku ahdistu, suojella yliopisto-opiskelijoita historian klassikkoteoksilta, jotka aiheuttavat heille turvattomuutta, tai kieltää lapsilta intiaanileikit ja joulukuvaelmat kulttuurisen omimisen ja traumatisoitumisen pelossa, kaipaa oikeastaan vain Flora-mainoksen aikoja. Niitä kaukaiselta tuntuvia aikoja, kun ongelmatkin olivat vielä oikeita ongelmia.