Pyhäinpäivästä on tullut keppostelua kuolemalla

Ei ole enää kovin trendikästä viettää pyhäinpäivää ja muistella poisnukkuneita läheisiä. Se kun on sävyltään surumielistä ja hillityn oloista, ja siihen liittyy hiljentyminen, mikä on monille yhä vaikeampaa. Sen sijaan on helpompaa nostaa kurpitsat pöydälle ja lyödä kuolemalla leikiksi: maalata kasvonsa sieluttomaksi vampyyriksi, rujoksi ruumiiksi ja pukea jopa lapsensa pirunpennuiksi tai luurangoiksi. 

Onko Halloweenin merkitys ymmärretty?

Kuinka moni mahtaa tietää tai vaivautuu edes miettimään, mihin kauhulla ja katkenneilla sormilla mässäilevän Halloweenin tavat pohjautuvat? Onko ihmisistä tosiaankin hauskaa, kun kuolleet nousevat haudoistaan ja pukeutumalla aaveeksi voi ikään kuin sulautua paremmin joukkoon?

Minusta siinä ei ole mitään hauskaa.

Toisaalta en myöskään odota, että pyhäinpäivänä pitäisi palvoa kuolleita ja tehdä heistä pyhimyksiä. Hekin olivat vain ihmisiä – ja siten ihan tavallisia joskus niin raivostuttavine tapoineen ja vikoineen. Mutta silti rakkaita, emmekä olisi halunneet antaa heitä vielä pois. 

Erityisesti kun suru on koskettanut hiljattain tai menneen vuoden aikana, päivä on merkityksellinen. Voi vielä pysähtyä ja muistaa läheistä vaikka sytyttämällä kynttilän. Siitä perinteestä voisimme pitää tiukemmin kiinni ja jättää naamiot ja pelottelukrääsät kauppoihin.

Helsingin Sanomat kirjoitti tänään suomalaisten hautajaistapojen muuttumisesta. Facebookista on tullut digitaalinen hautausmaa. RIP-viestejä kirjoitellaan jopa julkkiksille, joihin ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta. Mutta tavaksi on kuulemma tullut myös, että oikeaan hautajaiskutsuun vastataan etenkin heinäkuussa lähettämällä pelkkä adressi, kun ei haluta keskeyttää lomamatkaa hautajaisten takia. 

Kuoleman uhmaajat

Mahtaako Halloween-villityksenkin takana olla se, että kuolemaa on helpompi uhmata kuin kohdata? Vainajista, piruista ja aaveista tehdään hauskaa hupia, jonka voi pukea päiväksi päälle, ja nauttia samalla kavereiden kanssa pari olutta kurpitsalyhdyn loisteessa. Ei tarvitse pysähtyä miettimään, mitä kuolema oikeasti tarkoittaa. Elämä on huoletonta base-hyppyä ja kasitonnisen valloitusta. Todistelua siitä, että minä hallitsen omaa elämääni ja jos se on minusta kiinni, myös kuolemaani.

Itse muistan tulleeni tietoiseksi omasta kuolevaisuudestani toden teolla silloin, kun omat lapset olivat pieniä. Ymmärsin, että en ole enää vastuussa vain itsestäni ja omasta elämästäni, vaan vastuullani on elää myös lasteni takia. Silloin aloin miettiä eri tavalla riskien ottamista, vaikka omat riskit ovat olleetkin varsin maltillisia. Mutta mielessä kävi mm. oma ja muiden liikennekäyttäytyminen, eivätkä Linnanmäen pää-alaspäin-ja-maha-sekaisin-vemputtimet enää tuntuneet houkuttavilta. 

Uhmaan siis Halloween-mentaliteettia ja hyppelyä kuoleman varpaille. Siihen meillä ei ole valtaa, vaikka me jokainen sen joskus kohtaammekin. Tunnustaudun vanhanaikaiseksi ja vaalin sitä perinnettä, jossa olen kasvanut. Sytytän pyhäinpäivänä mieluummin kynttilän. Muistoksi niille, jotka eivät ole enää kynttilöitä sytyttelemässä.