Podcast-päivänä odotan hetken hiljaisuutta

Keskiviikosta on muodostunut podcast-päivä. Silloin valmistelen tai viimeistelen viikoittaisen podcast-jaksoni. Siksi olen keskiviikkoisin yleensä huonosti tavoitettavissa. Puhelin on melkein koko päivän äänettömällä. 

Olen tehnyt viestintää eri muodoissaan pitkään ja tunnen suunnitelmallisuuden, ennalta varautumisen ja monikanavaisuuden periaatteet. Mutta noudatan niitä omassa elämässäni ja viestinnässäni huonosti. 

Suutarin lapsella ei ole kenkiä

Yksinkertaisuus on elämässäni tärkeä arvo. Olen tarkoituksella rajannut tai vähentänyt eri kanavien käyttöä, ja saan aina silloin tällöin kummasteluja mm. siitä, kun en enää käytä Whatsappia. Miksi käyttäisin, kun tekstiviestit ovat puhelimessa automaattisena toimintona? En ole vielä tähän päivään mennessä saanut keneltäkään tyydyttävää vastausta siihen, mitä lisäarvoa Whatsapp tekstareihin nähden toisi.

Mitä tulee podcastiini, niin se, että jätän podcastin teon julkaisua edeltävän päivän varaan, on kyllä muodostunut ajan mittaan suunnitelluksi, mutta se ei ole välttämättä kovin viisasta. Eikä varsinkaan ennalta varautumista. Tilaa virheille ja poikkeustilanteille jää niukasti.

Jos flunssa vie ääneen edellisenä yönä, kovin paljon ei ole tehtävissä. Tai kun naapurissa porataan pitkin päivää, nauhoitukset voi unohtaa. 

Ääniä riittää

Talossa, jossa asun, olen jo tottunut siihen, että mistä tahansa voi tulla häiritsevää ääntä. Ellei jokin jyrise alhaalla kadulla, niin koira haukkuu jossain naapurissa tai kaupan eteen jätettynä kadulla. Ja koirallisia naapureita on nyt omasta asunnosta katsottuna kolmella suunnalla. 

Jos muuten onkin rauhallista, niin sade yllättää. Minun asunnossani se tarkoittaa, että joko sade naputtaa suoraan ikkunoihin tai tipahtelee ikkunapellille, mutta joka tapauksessa niin kovaäänisesti, että se tulee nauhoitukseen läpi.

Tänään oli sitten juuri sellainen ”onneton” päivä. Vastapäisen talon remonttityömaalla pärisytettiin kompressoria kadulla iltapäiväkolmeen asti. Yritin puuhastella muita juttuja, kun nauhuria oli turha laittaa poimimaan sitä paineisen kuuloista huminaa. Se on muuten piinaavaa, kun sitä kuuntelee tuntikausia. En ihmettele, jos työmaalla käytetään kuulosuojaimia. 

Aavistelin, että työt kenties loppuvat kolmelta, kun rakennusmiehillä on tapana aloittaa hommansa kukonlaulun aikaan. Niin kävikin.

Utopiassa on täysi hiljaisuus

Mutta sitten ikkunan alle parkkeerasi kuorma-auto, joka toi tuttuun tapaan tavaraa katutason ravintolaan. Ja kas! Kylmäkuljetuksista kun on kyse, kuormurissakin on ymmärtääkseni jonkinmoinen kompressori, joka pärähti käyntiin.

Onneksi podcastini ovat lyhyitä, yleensä vain alle kymmenen minuuttia per jakso. Sain puhuttua asiani, ennen kuin roska-auto pysähtyi talon edustalle. Niitäkin muuten liikkuu omansa joka lajille. Aamuvarhaisella ensin sekajäte, sitten jossain välissä lasit, metallit, pahvit ja muovit.

En valita; hienoa, että jätehuolto toimii. Mutta välillä mietin jossain utopistisissa haavekuvissani, jossa elämä on vaaleanpunaista pumpulia ja autuutta, voisiko kaikki kylmäkuljetukset ja eri jätelajien keräykset tehdä vaikka yhden tunnin sisällä, niin loppupäiväksi hiljenisi. En usko.

Lähden käymään kirjastossa palauttamassa kirjoja. Siellä on vielä suht’ hiljaista. Ehkä jään hetkeksi kuuntelemaan sitä.