Onko elämäsi sellaista kuin haluat?

Sain pari päivää sitten yllättävän tekstiviestin, jossa oli kaksi koskettavaa kysymystä: Oletko onnellinen? ja Onko elämäsi sellaista kuin haluat? 

En edes muista, koska joku olisi kysynyt minulta moista. Oliko koskaan. Tuli itku. Tuntui kuin joku olisi välittänyt.

Olisin halunnut vastata kyllä. Mutta en voinut, ja sekin itketti. 

Onnellisuus on tavoiteltu olotila. Tämän päivän positiivareiden ja hyvinvointigurujen maailmassa ehkä enemmän kuin koskaan. Mutta joskus se on lopulta vain nousuhumalassa tai ensirakkauden huumassa hihkuttua ”elämä on ihanaa” -hypetystä tai feel good -onnellisuutta uuden auton nahkapenkeillä. Harva muistaa olevansa onnellinen, kun on perustyytyväinen, kun elämässä on tasapainoa ja levollisuutta – ilon ja onnen pilkahduksia sekä haasteita ja koettelemuksia vuorotellen. 

Onnellisuutta vai sisäistä rauhaa?

Kristittynä onnellisuus itsessään ei ole minulle mikään tavoite, mutta sisimmässä oleva rauha olosuhteista huolimatta on. Ei sekään ole itseisarvo, mutta merkki siitä, että olen oikealla paikalla ja matkalla oikeaan suuntaan. Se on myös ainoa tila, jossa jaksan silloin, kun kaikki tuntuu ympäriltä kaatuvan päälle tai kaikki karkaa pois, vaikka tunnen tarvitsevani heitä enemmän kuin koskaan.

Meillä on Suomessa onnellisuusprofessoriksikin kutsuttu psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen, jonka mukaan tärkein onnellisuuden lähde on toinen ihminen. Itse en ehkä sanoisi ’tärkein’, mutta sanoisin, että ainakin hyvin tärkeä, jotta suljetaan pois sellainen onnellisuus, joka on mahdollista vain liimautuneena ja ripustautuneena toiseen ihmiseen. Läheisriippuvuuskaan kun ei ole tänä päivänä aivan tuntematon ilmiö.

Tärkein onnellisuuden
lähde on toinen ihminen.

Uskovilla on tapana sanoa, että kun uskoo Jeesukseen, rinnalla on aina ystävä, joka on kaikki. Se on kyllä totta ja olen turvannut siihen tietoisuuteen usein itsekin, mutta ei ole silti väärin kaivata lähelleen myös toista ihmistä. Meidät on luotu yhteyteen toinen toistemme kanssa.

Myös yksin ollessa on mahdollista kokea yhteyttä toisiin, vaikka on fyysisesti etäällä. Mutta yksinäisyydessä yhteyden kokemus on kadonnut. Sen tilalle on noussut tunne ulkopuolisuudesta, sivusta seuraajan roolista, osattomuudesta.

Kielteiset tunteet vievät tilaa

Ojasen mukaan elämässämme on usein onnellisuuden sijaan kielteisiä tunteita ja kokemuksia. Hän luetteloi koko joukon näitä tunteita, ja niistä monet ovat tuttuja: masennus, uupumus, turhautuneisuus, kiinnostuksen puute, vihaisuus ja epämääräinen tarkoituksettomuuden tunne. Olen vuosia miettinyt, mistä ne nousevat, mutta en edelleenkään ole päässyt – tai kenties uskaltautunut – täysin perille. Joitakin osaselityksiä on kyllä löytynyt, mutta aivan kuin syvin mörkö olisi yhä piilossa. Se ei anna löytää itseään, mutta sillä on kyky ojentaa terävä tassunsa aina silloin tällöin raapaisemaan iho rikki. Niinä hetkinä, kun haava kivuliaasti parantuu, onnellisuus seisoo varjossa. Se jää pimeään eikä sitä voi tuntea. 

Vuosien mittaan olen suostunut luovuttamaan pois asioita, joita pidin tärkeinä ja luulin tavoittelemisen arvoisiksi. Ne ovat vapauttaneet elämään hyvää elämää. Se ei kuitenkaan tarkoita välttämättä – tai oikeastaan ollenkaan – sellaista elämää, mitä nuorena tai nuorena aikuisena suunnittelin ja halusin. Mutta en enää usko omaan haluun. Se on petollinen eikä vie välttämättä onnellisuuteen. Sen sijaan se saa usein tekemään virheitä, joita voi katua vuosia ja joita on vaikea unohtaa, vaikka haluaisikin.

Kaikki ei ole oman tahdon alaista

Ei ole muodikasta sanoa, että uskon Jumalan tahtoon ja suunnitelmaan elämässäni. Mutta minä uskon, ja sen varaan olen jättäytynyt jo vuosia sitten. Olisin voinut säästyä monelta murheelta ja onnellisuuden esteeltä, jos olisin tehnyt niin jo nuorena ennen monia elämän suuria päätöksiä. Mutta katuminen on vain itsensä rankaisemista ja siksi turhaa. Ihminen tekee yleensä päätökset sillä viisaudella kuin hänellä kulloisellakin hetkellä on.

Katuminen on vain itsensä
rankaisemista ja siksi turhaa.

Onko elämäni sitten sitä, mitä haluan? Monella tapaa on.

Kaikesta hyvästä huolimatta on asioita, joita kaipaan elämääni, eikä se tunnu ilman niitä täydeltä. En ajattele niitä tietoisesti, mutta huonolla hetkellä ne nousevat pintaan muistuttamaan poissaolostaan. Ne eivät ole asioita, jotka voi ottaa projektiksi tai tavoitteeksi ja viedä päättäväisesti maaliin. Ne ovat elämän sitä osaa, jota ei välttämättä voi muuttaa, oli tahtoa tai ei. Mooseskaan ei itse koskaan päässyt Luvattuun maahan, vaikka saatteli sinne kokonaisen kansan voittaen matkalla monta suurta estettä. 

Hiljaisina aamun hetkinä kahvikupin äärellä, kun on vielä pimeää ja kadut tyhjiä, saatan kokea hetkittäisiä onnen tunteita. Tai lauantai-iltapäivinä, kun koti on juuri siivottu, vatsa on täynnä, ja voin istahtaa lepotuoliin lueskelemaan tai vain nauttimaan hyvästä olosta. Uskon, että elämä on niin kuin sen on tarkoitus olla, silloinkin, kun se ei ole kaikkea, mitä haluaisimme. Enkä minä nyt ihan onnetonkaan ole.