Mortteli ja ikoni

Lauantai 31.1.2026

Kävin tänään vähän pakkailemassa tavaroita muuttoa varten. Onneksi en tällä kertaa omiani. Anoppi on muuttamassa palvelutaloon, ja kun tilat pienenevät reilusti, tavarasta on päästävä eroon ja mukaan otettavissakin riittää pakkailua. 

Hänellä on nyt jännät ajat, kun ympäristö muuttuu ja jatkossa saman katon alla, joskin kukin omissa asunnoissaan, asuu koko joukko ikäihmisiä ja uusia kasvoja. Olen rohkaissut häntä menemään uutta kohti avoimin mielin, sillä ei voi koskaan tietää, miten antoisaa aiempaa yhteisöllisempi elämä onkaan. Ja hän on yleensä hyvin seurallinen, vaikka väittääkin vielä tässä vaiheessa, että katselee mieluummin omassa huoneessa televisiota.

Tavaroita jakoon

Anoppi on jaellut tavaroita läheisilleen jo pitkin syksyä ja tiedustellut, kuka haluaa minkäkin taulun, astiaston tai kynttilänjalan. Jossain vaiheessa loppukesästä hän teki päätöksen myydä asuntonsa ja hakeutua palvelutaloon, josta pääsisi rollaattorin kanssa ulkoilemaankin. Nykyisestä asunnosta se ei raskaiden ulko-ovien ja portaiden vuoksi ole omin voimin mahdollista, vaikka muuten voimat riittäisivätkin. 

Asunto meni nopeasti kaupaksi ja palvelutalopaikkakin löytyi saman tien, joten nyt on jo täysi tohina päällä. 

Pakkasin tänään omalle pojalle pari laatikollista aarteita, ja toivon, että ellei hän ihan vielä, niin jossain vaiheessa kuitenkin ymmärtää arvostaa niitä. Tytär on jo hakenut omaan kotiinsa astioita ja esineitä, jotka varmasti ovat ihana muisto isoäidistä ja niistä monista hetkistä, kun on yhdessä nautittu milloin isoäidin tekemää konjakkikakkua, milloin rapuja tai kohoteltu maljoja eri juhlapäivinä. 

Nyt sellaiset hetket muuttavat muotoaan.

Metalli-ikoni

Minäkin sain kantaa kotiin pari esinettä, jotka muistuttavat sekä anopista että jo pian poikamme syntymän jälkeen menehtyneestä appiukosta. Olen aina pitänyt anopin seinällä olleesta metallipintaisesta ikonista, jonka hän on joskus hankkinut Puolasta, ja tänään hän halusi antaa sen minulle. En ole mikään Marian palvoja tai kuvien palvoja ylipäänsä, mutta taulu on yksinkertaisesti muisto pitkiltä yhteisiltä vuosilta. Liittoni on hajonnut kauan sitten, mutta anoppi on ollut elämässäni kohta paria kuukautta vaille 30 vuotta. Se on pitkä aika, ja merkittävää siinä on, että suhde on vuosien mittaan vain parantunut ja lähentynyt.

Metallinen mortteli

Appiukon ja hänen elämäntyönsä perua taas on painava metallinen mortteli, jolla pääsen murskaamaan rosépippureita joululohen mausteeksi. Appi oli mm. meijeriventtiilejä ja armatuureja sekä jossain vaiheessa myös hiihtohissejä valmistaneen yrityksen toinen perustaja. Yritys oli aikanaan huomattava metallialan viejä ja sai 70-luvulla mm. presidentin vientipalkinnon. Saamani mortteli on kyseisen yrityksen valmistama ja siksi arvokas muisto. 

Ihailin aina kovasti appeani. Hän oli yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti valveutunut ja hänen kanssaan saattoi käydä mielenkiintoisia keskusteluja ja oppia joka kerta jotain. Oli sääli, että ehdin tuntea hänet vain pari vuotta ennen hänen kuolemaansa.

Apen hautajaisten jälkeen uurnanlaskupäivänä hänen sisarensa kertoi kuitenkin ilouutisen. Vaikka en ollut sitä tiennyt, appi oli lukenut Raamattua ja sisaren mukaan tullut uskoon vain vähän ennen menehtymistään. Kun sen kuulin, tuosta päivästä jäi mieleen valo ja miten kirkkaasti ja lämpimästi aurinko paistoi talvihangella.