Kun mikään ei ole niin kuin ennen

Ei edes tulitikut. Joulun aikaan tuli polteltua enemmänkin kynttilöitä, ja huomasin, että tulitikutkin ovat nykyään askissa sikin sokin. Ennen tikkujen ”sytytyspäät” olivat aina kaikki siististi ruskeassa rivissä samaan suuntaan, vaan eivätpä ole enää. Ei ole järjestystä edes tulitikkuaskissa. Ja puukin taitaa Suomessa olla vähissä; niin ohuiksi ja heikoiksi ovat tikut entiseen verrattuna käyneet.

Maailmakaan ei ole järjestyksessä

Mutta maailmanjärjestys on muutenkin vinksallaan sieltä sun täältä. Onhan se nyt kumma, kun media kohkaa USA:n tuoreen presidentin ilmoituksesta, että jatkossa heidän maassaan on sitten enää kahta sukupuolta: naisia ja miehiä. On vaikea ymmärtää, että sellainen on oikein uutinen 2020-luvulla!

Itse lupaan harkita ajatteluani uusiksi, jos joku kykenee edes nimeämään, mikä on se mahdollinen kolmas, neljäs tai 20. sukupuoli. Mielellään kuulisin samalla myös, mikä on tämän uuden sukupuolen ero biologisesti suhteessa mieheen tai naiseen.

Digiruokaa

Entä sitten ravintolakäyttäytyminen? Minulle ulkona syöminen on ollut aina pientä luksusta, olipa sitten kyseessä pizza tai à la carte -annos, sillä se tarkoittaa, ettei itse tarvitse pilkkoa, paistella ja siivota roiskeita hellalta. Mutta ei ole sekään entisellään. Enää ei riitä, että jokaisen on ensin otettava valokuva omasta annoksestaan ja lähetettävä se kavereille. Ruuan tilaaminenkin on digitalisoitu. Kännykkä esiin vain ja tilailemaan, vaikka tarjoilijat seisoisivat viiden metrin päässä. Kohta varmaan tilataan kännykällä ensin raaka-aineet ja valmistetaan ruokakin itse.

Vaan eipä tässä ole itsekään enää niin kuin ennen. On joutunut huomaamaan, että kaikki mikä ennen oli vahvaa ja joustavaa, on muuttunut vähitellen heikoksi ja kireäksi. Pahinta ei ole enää lenkillä saatu nilkkavamma tai lihasvenähdys, vaan ihan peruskankeus, joka aamulla kivistää selkää ja sattuu polviin, vaikka ei ponnistele sen kummemmin kuin että nousee ylös sängystä.

Viime aikoina on tullut juteltua useamman kuuttakymppiä lähestyvän tai jo sen ylittäneen ystävän ja tuttavan kanssa siitä, miten virta vähenee ja illat ja viikonloput menevät hujahtaen palautuessa ja vain ollessa. 

Olen saanut olla mukana hirveän kauan ja olen nähnyt ja elänyt voimaini takaa ja se on ollut uskomatonta, kuulitko: uskomatonta, mutta nyt kaikki ikään kuin liukuu minulta pois enkä minä muista enkä välitä, ja kuitenkin tarvitsisin sitä juuri nyt!
– Isoäiti Tove Janssonin Kesäkirjassa

Kissanpäiviä odotellessa

Jos olisi tässä iässä työhaastattelussa ja haastattelija esittäisi perinteisen – aina suurta innostusta ja kunnianhimoista vastausta edellyttävän – kysymyksen siitä, missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua, monet ikäiseni vastaisivat ”mieluiten eläkkeellä”. Suuret ammatilliset intohimot ja tavoitteet eivät enää nouse päällimmäisiksi, vaikka työ ei varsin puulta maistuisikaan. Pikemminkin miettii, että otanpa tässä iisisti ja sinnittelen vielä muutaman vuoden, jotta pääsisin edes suht terveenä viettämään kissanpäiviä. 

Saisi lukea aamuisin rauhassa päivän lehden, jos niistä jokin on vielä hengissä. Voisi ehkä lähteä pidemmäksikin aikaa etelään lämmittelemään kivistäviä niveliä. Tai voisi käyttää aikansa vaikka järjestelemällä ne tulitikut oikein päin askissa, jos kaupoissa vielä siinä vaiheessa tiedetään, mitä tulitikut ovat. Tulitikkupuntti ei enää jokin aika sitten ollut nuorelle kassaneidille ymmärrettävä käsite.