Kipuja ja näkymiä
Lauantai 6.7.2024
Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, kuuluu vanha sanonta. Siitä päästä olen tänään kärsinyt, joskin kärsijänä ovat olleet sääret, pakarat ja – noh, koko alavartalo. On mukava kuvitella olevansa 35, vaikka siitä on kolmattakymmenettä vuotta. Lihaskunto ei ole enää sama, varsinkaan kun alamäkiharjoittelu ei kuulu ohjelmaan.
Tyhmästä päästä
kärsii koko ruumis.
Toissapäiväinen laskeutuminen lähes 2 000 metrin korkeudesta Morava-vuorelta on vaatinut veronsa. Tunsin toki jo jyrkkää rinnettä alas kävellessäni, että tämä talsiminen tulee vielä tuntumaan, mutta en tajunnut, että tuntuisi näin kattavasti. Joka askeleella on kuin joku iskisi sivusta nauloja kaikkialle lantiosta alaspäin.
Ikoneja ja askeleita
Siitä huolimatta kävelin tänään ennätykselliset askellukemat käymällä kaupungin tunnetussa isossa kommunistisen ajan puistossa nimeltä Parku Rinia, kiersin kaksi museota ja nousin näkötorniin 162 askelmaa. Kuvittelen varmaankin, että mikä kivun aiheuttaa, se sen myös poistaa eli liikkuminen. Saa nähdä.
Red Toweriin vie 162 askelmaa. Hissilläkin olisi päässyt.
Jos on kiinnostunut ikonitaiteesta, Korçan National Museum of Medieval Art on paikkojen paikka. Voi sanoa, että museossa on ikoni poikineen, sillä niitä on tuhansia, joista vanhimmat ovat 1200-luvulta.
Itse olen aina vierastanut näitä sinänsä upean yksityiskohtaisia ja taidokkaasti valmistettuja jumalkuvia. En ole koskaan kokenut tarvitsevani kuvia Jeesuksesta voidakseni palvoa Häntä. Pikemminkin koen, että kun joku vaikka esittää elokuvassa Jeesusta, jumaluuteen sekoittuu ihminen, joka on jotain muuta kuin Jeesus, vaikka Hänkin oli maan päällä ollessaan ihminen. Jeesus oli ja on silti aina enemmän kuin tavallinen ihminen.
Näenkö paremmin?
Joskus ihmisen on noustava korkealle nähdäkseen paremmin. Olkoon se syy, miksi kipusin jalkasärystä huolimatta toista sataa askelmaa paikallisen näkötornin eli Red Towerin katolle. Lipunmyyjä ei tahtonut mitenkään ymmärtää, että halusin kävellä, kun olisi ollut hissikin tarjolla. Mutta minusta tällaisten näkötornien juju on se kiipeäminen. Korkeista paikoista en nauti, vaan aina tuntuu, että joko kamera putoaa kädestä tai luiskahdan tuosta noin vain puolitoista metriä korkean kaiteen yli alas kadulle.
Joskus korkealta näkee paremmin. Joskus pitää odotella, että näkymä kirkastuu.
Tänään en pudonnut, mutta näinkö paremmin? Sitä olen täällä ollessani pohtinut: näenkö kaiken täällä tapahtuneen ja kokemani jälkeen jotain paremmin. En välttämättä tietoisesti, mutta yritän pitää silmät auki, josko jotain kirkastuisi.
