Kiitollisuus koetuksissakin
Perjantai 28.3.2025
Viides päivä menossa sängyn pohjalla eikä vieläkään tunnu siltä, että olo helpottaisi. Tiistaina kuvittelin, että voin jo paremmin ja tauti on ohi parin päivän levolla. Kehuskelin jollekin, ettei ole päätä ja lihaksiakaan särkenyt. No, viikon mittaan on koettu sitäkin, yskitty keuhkot riekaleiksi ja niistetty nenä kipeäksi. Ääni on käheä kuin olisi ottanut tripla-annoksen testosteronia ja tupakoinut ikänsä.
Mutta flunssat eivät yleensä ole kuolemaksi. Vaativat vain aikaa ja rauhoittumista, kotikonsteja, kuumaa juotavaa ja paljon kärsivällisyyttä. Ne on vain sairastettava pois. Ei ole mitään pikakelainta, jolla hypätään siihen vaiheeseen, että on taas terve. On mahdotonta nopeuttaa paranemista, vaikka seisoisi päällään, ja se ei todellakaan tässä kunnossa ole edes vaihtoehto.
Tahtoisin jo päästä liikenteeseen ja nähdä muutakin elämää kuin hiljaisuuden oman kodin seinien sisällä.
Koetuksella
Tulee pettymyksiä, kun on suunnitellut tekevänsä jotakin, mutta joutuukin perumaan. Itselläni on kurja olo, kun en voi olla auttamassa anoppia ja hänen läheisiään, jotka juuri nyt tarvitsisivat eniten apua. Terveenä minulla olisi siihen hyvä mahdollisuus. Mutta on vain päivä toisensa jälkeen kerrottava, että en pääse.
Tytär, joka vastikään sairasti saman rajun räkätaudin ja makoilee nyt puolestaan vatsataudin kourissa, sanoi juuri viikolla, että suvun naisia vähän koetellaan. Kun vanhin toipuu sairaalajaksosta ja totuttelee uudenlaiseen kotielämään, seuraava sukupolvi painii jaksamisen rajoilla auttaessaan ja selvitellessään kotihoitoja, aikatauluja, apuvälineitä ja ruokahuoltoa – ja loput makaavat kulkutaudeissa sängyn pohjalla.
Odottelua
Sairastelusta tulee mieleen, millaista on odottaa Jumalan määrittämää aikaa ja Hänen suunnitelmiensa toteutumista. Siinä on paljon samaa: kärsimätöntä odotusta, kenties toiveiden toteutumattomuutta ja paikallaan pysymistä, vaikka haluaisi mennä eteenpäin. On vain luotettava, että kaikki järjestyy – aivan kuten on luotettava, että kyllä tästä kohta taas vauhtiin päästään.
Tavallaan on tietty kivaa lukea monta kirjaa viikossa ja katsella leffoja ja sarjoja putkeen, mutta sekin voi käydä tylsäksi, kun ei ole muita vaihtoehtoja. Kun mihinkään kovin järkevään eivät panokset sairaana riitä. Ajattelu on kovin tahmaista.
Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen.
Jostain syystä ulkoilu, työnteko ja kaikenlainen puuhastelu tuntuu erityisen hyvältä silloin, kun se ei ole mahdollista. Miksiköhän juuri se tuntuu niin houkuttelevalta, mitä ei voi saada? Ajatuksiin nousee vanha sanonta ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen. Meidänhän tulisi arvostaa omaa elämäämme ja olla kiitollisia siitä, mitä on, sen sijaan että aina haaveilemme jostain (muka) paremmasta.
Mitä Raamattukin sanoo?
Olkaa aina iloiset. Rukoilkaa lakkaamatta.
Kiittäkää joka tilassa. Sillä se on Jumalan tahto
teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa.
– 1. Tess. 5:16–18
Voi, miten helposti ilo, kiitollisuus ja jopa rukous unohtuvat erilaisten vaivojen, jopa pikkuvaivojen, keskellä! Iso kuva katoaa, ja sitä alkaa keskittyä vain omaan pieneen itseensä ja harmeihinsa. Tessalonikalaiskirjeen teksti on osuva muistutus siitä, että paranemisen keskellä on hyvä pitää mielessä myös parannuksen teko.
