Joskus kaipaa lohdutusta

Vaikka elämä yksin on hyvää ja täyteläistä, joskus kaipaa sitä, että olisi joku ihminen, johon turvata. Että olisi joku, joka lohduttaisi, kun sattuu. Tai että olisi joku, jolle puhua, kun on kerrottavaa ja tuntuu, että se on saatava ulos. Se voi olla huolta, mutta se voi yhtä hyvin olla ilon aihetta.

Tänään sattui, ja olisi ollut ihanaa, kun joku olisi lohduttanut ja sanonut, että kyllä se siitä – onneksi ei käynyt pahemmin. Nyt vakuutin sitä itse itselleni ja kiitin, että ei tosiaankaan sattunut pahemmin. 

Pyörällä nurin

Kaaduin pyörälenkillä. Olin kääntymässä 90 astetta ja jouduinkin tekemään äkkijarrutuksen. Kun etupyörä oli jo valmiiksi kulmassa, äkkipysähdys keikautti sen poikittain ja sitten mentiin.

Ranteita kivistää, sillä kämmenethän ihminen laittaa ensimmäisenä vastaan maahan syöksyessään. Polvi on naarmuilla ja mustana, sääri kuhmuilla ja mustana, ja sääriluun kohdalta iho viitisen senttiä auki.

Jos johonkin toivoisin vähän lihasta tai vaikka sitten läskiä pehmikkeeksi, niin se on sääriluun etupuoli. Sen suojana kuin ei ole kuin ohuelti nahkaa, ja tänään sain jo toisen kerran tuntea, miten kivuliasta on, kun sääriluu pamahtaa päin rautaa. Tänään kyseessä oli polkupyörän runko, muutama vuosi sitten liukastuin ja syöksyin pää edellä portaisiin, joiden etureunan rautakantteihin iskin sääreni.

Lohdutusta kivun keskellä

Mutta kipu on vain kipua, ja siitä selvitään. Silti kivun hetkellä kaipaisi lohdutusta, olipa kipu fyysistä tai henkistä. Se kaipuu ei muutu, vaikka olisit aikuinen. Toivot edelleen, että joku tulisi ja puhaltaisi kivun pois. Rutistaisi ja ottaisi syliin, silittäisi hiuksia ja sanoisi jotain lohduttavaa tai jotain niin hauskaa, että saisikin nauraa. 

Sellaisia me olemme. Tai ainakin minä olen. Sen tunnustin tänään, vaikka se tuntuikin vähän nololta, kun on oppinut pärjäämään ja kantamaan kipunsa yksin.

Olen iloinen, että saan ontua illalla tapaamaan ystävää, sillä juuri nyt tarvitsen hänen halaustaan.