Ikäkausisynttäreillä

Seurakuntien ikäkausisynttäreillä ikäraja on 70 vuotta. Pääsin kuitenkin tänään anopin seuralaisena mukaan Temppeliaukion kirkkoon, vaikka itseltä jonkin verran vuosia vielä uupuukin. Anoppi taasen oli 94-vuotiaana aika lailla vanhimmasta päästä. Tosin hän yritti kahvipöydässä uskotella vierustoverilleen olevansa vuotta nuorempi, mutta se taisi olla vain lipsahdus.

Kirkon penkeissä istui paljon elämänkokemusta. Kuten juhlapuheen pitänyt pastori sanoi, ikääntyminen on arvokasta ja se on saavutus. Ei meitä turhaan kehoteta kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Heillä on aina jotakin enemmän kuin meillä nuoremmilla. Heillä on vuosia, joihin sisältyy niin koetusta kuin kultahetkiäkin.

Teräviä senioreita

Osa kunnioitusta on kutsua ihmisiä oikeilla nimillä. Kahvipöydässä eräs rouva moitti sitä, kun heitä oli jossain jumppakerhossa kutsuttu vanhuksiksi. Kysyinkin, mikä olisi heidän mielestään sopiva ilmaisu, ja ylivoimaisen voiton vei joko saksankieliseen tapaan seniori (Senior) tai ikäihminen.

Siinä mielessä maailma on kyllä muuttunut, että pöytäseuranani oli todella hyväkuntoisia ja terävässä kunnossa olevia kahdeksankymppisiä. Nauroimme sitä, että omassakin lapsuudessa jo viisikymppiset naiset saattoivat pitää mummohuiveja, ja syntymäpäiville vietiin jo siinä vaiheessa lahjaksi keinutuolia. Se on aika kaukana tämän päivän 50-vuotiaiden todellisuudesta mummotunneleineen ja zumbatunteineen. 

Vain evankeliumi puuttuu

Synttärijuhlassa nautittiin Debussya, Sibeliusta ja Elgaria pianolla ja huilulla. Pastori puhui, luki valmiiksi kirjoitetun rukouksen ja lopuksi laulettiin Kiitos sulle, Jumalani. Seurakunnan järjestämältä tilaisuudelta odotin, että puhuttaisiin siitäkin, mistä seurakunnassa oikeasti on kyse. Ilman virttä Jumalaa ei kuitenkaan olisi mainittu kuin juhlapuheen viimeisessä lauseessa siunauksen toivotuksena. Jeesusta, kristityn elämän keskipistettä, ei mainittu kertaakaan. Väkisinkin kävi mielessä, miten hukattiin tilaisuus jakaa evankeliumia ikäihmisille, jotka olivat vapaaehtoisesti tulleet kuuntelemaan. Epäilen, että harvassa luterilaisen kirkon jumalanpalveluksessa on enää sunnuntaisin niin monta kuulijaa kuin tänään ikäkausisynttäreillä.

Pastori keskittyi juhlapuheessa puhumaan kirkon jakaantumisesta liberaaleihin ja konservatiiveihin ja antoi olettaa, että ikäihmisillä on varmasti perspektiiviä ymmärtää, että kirkkokin muuttuu, kun ajat, yhteiskunta ja ihmiset muuttuvat. Takaani kuulemieni jupinoiden pohjalta en olisi siitä niinkään varma. Sitä paitsi teki mieli huutaa penkistä, että sanoma ja totuus ei kuitenkaan muutu, vaikka kuluisi vuosituhansia. 

Joillekin viimeinen kerta

Jälleen kerran jäin kaipaamaan sitä evankelis-luterilaisuutta, jossa julistetaan evankeliumia ja jossa evankeliointi on sitä, mitä kirkko nettisivuillaankin maalailee:

Seurakunta toteuttaa evankelioimistehtäväänsä silloin, kun se pyrkii saattamaan kaikki alueellaan elävät ihmiset osalliseksi evankeliumista. Kaikkia kristittyjä, kirkkoja ja seurakuntia kutsutaan viemään innokkaasti viestiä Jeesuksen Kristuksen evankeliumista, joka on pelastuksen ilosanoma. Evankelioiminen on vakaata mutta nöyrää uskon ja vakaumuksen jakamista toisten ihmisten kanssa. (evl.fi)

Tänään paikalle oli tullut varta vasten 60 alueella elävää ihmistä, joten olisi ollut mitä mainioin tilaisuus viestiä pelastuksen ilosanomaa suurella innostuksella sekä jakaa uskoa ja vakaumusta. Kun 90-vuotiaasta ylöspäin kutsuja jaetaan vuosittain ja sitä nuoremmille vain viiden vuoden välein, joillekin läsnäolijoille tämän päiväinen kutsu saattoi olla viimeinen.

Katso, nyt on otollinen aika,
katso, nyt on pelastuksen päivä.
– 2. Kor. 6:2