Hiljaisuus on äänistä parhain

Hiljaisuus on äänistä parhain. Tarvitsen sitä yhä enemmän.

Hiljaisuus ei tee oloa rauhattomaksi, niin kuin joskus vuosia sitten. Uskon, että kun sisin on levossa, hiljaisuus on luontainen ympäristö. Mutta kun mieli harhailee ja olo on levoton, ihminen kaipaa ääniä ja jopa meteliä, jotta huomio kiinnittyy muuhun kuin omaan sisäiseen rauhattomuuteen tai ainakin hukuttaa sen alleen. 

Vuosia sitten masennusta sairastaessani terapeutti antoi kotitehtäväksi istua aloillaan hiljaisuudessa katse kiinnittyneenä tiettyyn pisteeseen ja hengittämään siinä rauhalliseen tahtiin syvään sisään ja ulos kahdeksan kertaa. En kyennyt siihen. Olo kävi puolivälin jälkeen niin epämukavaksi, että hengitystä oli pakko nopeuttaa ja lähteä liikenteeseen. Vaikka masennus usein lamaannuttaa, siihen liittyy myös ahdistusta ja ajatusten tuskaista rauhattomuutta.

Äänet peittävät ajatukset

Jos mielessä pyörii monenlaista, ja varsinkin jos ajatukset ovat sävyltään harmaita tai mustia, hiljaisuudessa ne kuuluvat entistä vahvempina. Monesti on helpompi peittää niiden kutsu vaikka television turhanpäiväiseen mölinään kuin ottaa ne käsittelyyn tai ymmärtää, että ne eivät kenties sillä hetkellä kuitenkaan murehtimalla ratkea.

Meidän yhteiskuntamme nojaa yhä enemmän ääniin. Kaikki teollistuminen, tekniikan kehitys ja modernit välineet ovat tuoneet keinotekoisia ääniä ympäristöön, joka pari sataa vuotta sitten jopa kaupungeissa muodostui pääosin luonnonmukaisista tai luonnon äänistä. 

Paikkoja, joissa hiljaisuus olisi olettamuksena, ei paljoa ole. Ehkä perinteiset kirjastojen lukunurkat, joita ei ole valjastettu urheiluvälineiden vuokrauskeskuksiksi tai tietokoneiden näpyttelyyn, tyhjät kirkot tai sairaaloiden käytävät ja potilashuoneet. Sen sijaan kaupat, ryhmäliikuntatilat ja monet muut ihmisten palveluun keskittyneet paikat ovat ääniä täynnä: musiikkia, kuulutuksia ja vähintäänkin laitteiden huminaa, ellei jyrinää. 

Hiljaisuutta on etsittävä

Hiljaisuutta kaipaavan on vetäydyttävä pois ihmisistä ja tapahtumista. On suljettava laitteet, ovet ja ikkunat, eikä sekään aina ainakaan kaupungissa riitä. Luontoon paetessaankin on mentävä riittävän kauas. Ei auta, jos istuu rantakivellä, kun viereisellä tontilla joku kailottaa puhelimeensa tai päristää naapurissa moottorisahaa.

Ihmisen kehittämät äänet ovat jotenkin niin ärsykkeisiä ja pakottavia verrattuina luonnon omiin ääniin. Toki ihminen on säveltänyt vaikkapa kaunista ja rauhoittavaa musiikkia, mutta sekin mieltymys vaihtelee kuulijan mukaan. Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi rauhoittua kuuntelemalla heviä tai raskasta rockia, kun itse on joskus pakko sammuttaa sekin musiikki, josta itse eniten nauttii. Hiljaisuus voittaa välillä senkin.

Tänään olen nauttinut lepopäivästä kiitollisena siitä, että ympäröivä talo monine asuntoineen on häkkihissin kumeita paukahduksia lukuun ottamatta ollut hiljainen. Mikään ei häiritse lukemisen nautintoa ja siinä syntyviä mielikuvia ihmisistä ja tarinan etenemisestä. Ajatus ei harhaile eikä paina. Makuhermojen herätessä voi paistaa banaanilettuja ja syödä ne marjojen ja kuuman kahvin kera. Ja iltapäivän sinisessä hetkessä kuuluu vain hiljaisuus.