Naisena voisin mainita nimeltä aika monta elämäni naista. Heitä on ollut monenlaisia, monenikäisiä, monissa elämän eri vaiheissa, eri tarpeisiin, eri tavoin vaikuttamassa, hiomassa, opettamassa, rohkaisemassa, lohduttamassa, viihdyttämässä ja välillä vain läsnä ellei muuta niin tietoisuudessa, että he ovat. 

Useimmat niistä naisista, joita olen saanut elämässäni ihailla ja pitää lähellä, ovat olleet syvällisiä ja omin aivoin ajattelevia, ei mitään perässä peesaajia, joista ei saa mitään omaperäistä irti. He ovat olleet yhtä aikaa lujia ja herkkiä, ja tietäneet mitä elämältään haluavat – ainakin nuoren aikuisuuden harjoitteluvuosien jälkeen.

Albert Edelfeltin maalaama muotokuva kauppaneuvoksetar Anna Sinebrychoffista.

Naistenpäivän teemaan sopien Sinebrychoffin taidemuseon näyttelystä eilen: Albert Edelfeltin maalaama muotokuva kauppaneuvoksetar Anna Sinebrychoffista.

Persjalkaiset köntykset

Yksi tyypillisimpiä elämäni naisten tunnuspiirteitä on ollut tunnollisuus. Se taitaa olla vahva ominaispiirre naisille ylipäänsä. Asioita ei jätetä puoliväliin, eikä niitä hoideta haparoiden vasemmalla kädellä. Luovuttaminen ei kuulu repertuaariin silloinkaan, kun se olisi jopa varteen otettava vaihtoehto. Elämäni naiset ovat sitkeitä Minna Cantheja ja Tove Janssoneita, Heta Niskavuoria ja Auri Kanasia.

Rakel Liekki kritisoi jo parikymmentä vuotta sitten kolumnissaan käsitystä stereotyyppisestä suomalaisnaisesta. Hän kun on kuulemma ”persjalkainen köntys, joka käyttää tuulipukua eikä välitä ulkonäöstään, lihoo heti naimisiin mentyään parikymmentä kiloa, on liian itsenäinen, vahva ja tasa-arvoinen sekä väritön ja tylsä kylmänkankea lahna”.

Värikkäitä ja vauhdikkaita

Sellaisia naisia ei minun elämäni naisten joukosta löydy. Mahtaako löytyä kauheasti muutenkaan. Elämäni naiset voivat olla ikäisensä näköisiä, jonkin verran tuhdimpia kuin kolmikymppisinä, paitsi ne jotka eivät vielä ole edes kolmikymppisiä, mutta edelleen vauhdikkaita, liikunnallisiakin, tyylikkäitä omassa tyylissään, kampauksessaan ja naamavärkissään. Itsenäisiä kyllä, mutta rakkaudessa riippuvaisia myös läheisistään, kuten olla kuuluukin.

Värittömyys on heistä kaukana, sillä tukka voi olla punainen tai blondattu, raidoitettu tai hiekanvärinen, paita laventelinsininen tai räiskyvä kuin revontuli, ja jutut ne vasta värikkäitä välillä ovatkin. Sängyssä en heidän kanssaan ole ollut, mutta lahna tuskin kuvaa yhtäkään heistä. Viriilejä ja virkeitä ovat; pilkettä on yhä silmäkulmassa, vaikka osalla on ikääkin jopa reilusti enemmän kuin itselläni.

Katja Tukiaisen pinkki ja soikeanmuotoinen teos Be a Girl and Carry on.

Be a Girl and Carry on. Katja Tukiaisen teos Taidekeskus Salmelan näyttelyssä kesällä 2025.

Äiti ja muut naiset

Äitiään ei voi naisten joukosta koskaan unohtaa. Hän on se, joka antanut eniten: elämän, kasvun ja kasvatuksen, hoivan ja huolenpidon. Mutta äidin ohella on sisaria, verenperintönä ja sukulaissieluina, ystäviä ylimpiä, entisiä ja nykyisiä, työpareja ja opintojen yhdistämiä, lenkki-, kahvi- ja uimakavereita, naapureita ja jopa somen kautta tutuksi tulleita.  

Julkkikset ja someinfluensserit eivät ole elämäni naisia enkä minä naisia sellaisten saavutusten vuoksi ihaile. Riittää ihmisyys, aitous ja haavoittuvuus, tavallinen elämä suomalaisena naisena, sisukkuus ja kyky tunnistaa myös heikkoutensa. Ja ennen kaikkea ymmärrys siitä, että tämä naisena oleminen on juuri se meidän juttu ja se me viedään parhaamme mukaan loppuun asti.

Tänään naistenpäivänä kiitän elämäni naisia siitä, mitä olen saanut oppia naisena olemisesta ja toivotan jokaiselle oikein hyvää naistenpäivää!

Kuulutko sinäkin uudenvuodenaattona siihen joukkoon, joka vetää villasukat jalkaan, ottaa kirjan käteen tai valitsee suoratoistosta sopivan leffan ja käpertyy kotona sohvan nurkkaan korvatulpat tai kuulokkeet korvillaan? Voit onnitella itseäsi, sillä älykkyysosamääräsi saattaa olla keskivertoa korkeampi.

Avasin aamupäivällä poikkeuksellisesti television. Itsenäisyyspäivänä Ylen kanavilta tulee usein perinteistä itsenäisyyteen ja itsenäistymiseen liittyvää ohjelmaa. Se kiinnostaa paljon enemmän kuin nykypäivän tosi-tv-toilailut ja aikuisten lapsellinen leikkiminen kameroiden edessä. En edes kutsuisi niitä tv-ohjelmiksi; pelkkää ajanhukkaa ovat. Iän myötä nostalgiset muistot ja suomalaisten urheus sota-aikana ovat sen sijaan nousseet yhä merkittävämmiksi. 

Sodasta pitäisi puhua

En minä toisaalta nauti kuulla edes televisiosta niitä ääniä, kun aseet papattavat ja kranaatit räjähtelevät, mutta olen samaa mieltä kuin 101-vuotias sotaveteraani Hannes Tuovinen Iltalehden haastattelussa, että kyllä siitä sodasta pitäisi puhua – kauniisti. Julmuuksista ei hänen mielestään pitäisi kertoa kenellekään. Hän on pitänyt kaikki sodan hirveät tehtävät vain omassa mielessään. Siellä kun tuli vastaan vaikka mitä. Eikä sellainen, joka ei paikalla ole ollut, voi mitenkään ymmärtää, minkälaisiin tehtäviin miehet joutuivat. 

Ymmärrys julmuudesta

Tuovisen sanojen mukaan sodan julmuuden tietää siitä, että jos et tapa, tulet tapetuksi. Ja hänen äänensä värisi, kun hän yritti hymyillä sanoessaan, että sota on raakaa. Hänelläkin sodan raakuudet olivat jääneet käsittelemättä ja hän piti parempana, että muisto vain unohtuu. Silloin ei näe unia öisin. 

Pitkän iän uurtamilla kasvoilla näkyi kipua ja ahdistusta menneestä. Silti tuo iäkäs sotaveteraani näytti vahvalta ja kestävältä. Sitä jokaisen on täytynyt ollakin siellä. Kuinka sieltä olisi muuten voinut selvitä?

Suomen lippu itsenäisyyspäivänä.

Nostan pienen Suomen lipun esiin aina itsenäisyyspäivänä. Lippu on ylioppilaspäivän muisto tädin mieheltä, joka halusi muistuttaa suomalaista ”elovena-tyttöä” hänen juuristaan.

Rauhan ääniä

Televisiossa näytetään kuvaa Hietaniemen hautausmaalta. Helsingissä sataa vettä, ja ihmisiä on kokoontunut sateenvarjojen alle seuraamaan, kun presidenttipari laskee seppeleen suuren valkoisen sankariristin juurelle. Sankarihaudoissa lepää liian monta nuorta miestä, mutta se on ollut hinta itsenäisyydestä. Kallis, kallis hinta, joka konkretisoituu, jos miettii, että siellä olisi oma poika, veli, isä, eno, lanko tai jopa monta heistä.

Televisiosta alkaa kuulua hävittäjien lähestyvä ääni. Ilmavoimat on kertonut tekevänsä ylilentoja seppeleenlaskutilaisuuksien yhteydessä itsenäisyyspäivänä. Avaan oman kodin ikkunan ei niin kaukana Hietaniemestä, ja Hornetien jylinä on korvia huumaava. Harmaalla taivaalla ei kuitenkaan näy mitään. Olen kiitollinen, että kuulen rauhan ajan jylinää.

Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.
– Room. 12:18

Villasukissa ja kesämekossa

vietän juhannusta
poljen aamu-uinnille
ja kuvaan joutsenia
neljä, viisi, kuusiko
niitä peräti on

en kasta varpaita
kylmään veteen
vaan hyppään upoksiin
vaikka sormissa säteilee
kylmyys
kun kesä ei ole
vieläkään kunnolla tullut

Kolme joutsenta meren rannassa.

kuljetan itseäni pitkin
hiljaista rantaa
ja katuja
joita ei kukaan muu kulje
kiertelen hanhenkakkoja
katselen merta
laivakin lipuu siellä ja vie
juhannuksen viettäjiä vesille

naapuri toivottaa
hyvää juhannusta
on iloisella tuulella
jo aamuvarhain
kiittelemme yhdessä
rauhasta
joka kuuluu kaikkialla
kivitalojen välisillä
kujilla

haaveilen
uusista perunoista
suomalaiseen tapaan
tilliä ja suolaa ja voita
ja graavia lohta
vähän jotain
näin juhlapäivänä
vaikka kotiportin pielessä
ei näy
juhannuskoivuja

Päivänkakkarat kukkivat kaupungissa.

perinteisesti mennään
villasukissa ja kesämekossa
kun kerran kesä on
ja juhannus
vaikka vähän tuuleekin
pohjoisesta
ja aurinkokin on kitsas

käki ei täällä kuku
kukkuuko siellä?
missä sinä olet
järven kimallusta
katselemassa
grillimakkaran
ja saunan savuja
tuoksuttelemassa

anna kukkua
tänne asti jotta
hyvien muistojen kaiku
juhannusvalssi
pihapelien riemu
minttu ja mansikat
elää täälläkin
uusien perunoiden
ja graavilohen
sulaessa suuhun
kuohun kipristäessä nenää

kun on juhannuskin
ja mennään perinteisesti
villasukissa
ja kesämekossa

Iloista ja rauhallista juhannusta kaikille ystäville, tuttaville ja lukijoille! 🌼

Äitienpäiväsunnuntai 11.5.2025

Tänään äitienpäivänä ei tarvinnut laittaa ruokaa, vaan sai istua valmiiseen pöytään. Lapset tuli tarvikkeiden kanssa ja valmisti tortillalounaan. Maistui hyvin. Olivat turhaan sitä mieltä, että ei nyt ole mitään erikoista, mutta ei tarvitsekaan olla. Parasta oli saada heidät pöydän ympärille. Ihan sama, vaikka oltaisiin pureskeltu näkkileipää.

Vähän kyllä jännitti, kun olin saanut ohjeistuksen, että ei tarvi huolehtia mistään, me laitetaan ruoka, ja sen jälkeen on jotain ”aktiviteetteja”. Mietiskelin pari päivää, mitä ne aktiviteetit mahtaisi olla. Olin ymmärtänyt, että kyseiset aktiviteetit alkaa tiettyyn aikaan, joten mistään kahvilassa istuskelusta tai vastaavasta ei voinut olla kyse. Niiden täytyi olla jotain järjestettyä ja ohjelmallista. 

Äitienpäivälahjaksi saadut liljat ja ruusu valkoisessa maljakossa.

Rakastan kukkia ja aivan erityisesti näitä tänään äitienpäiväksi saamiani liljoja ja ruusua.

Oikein arvattu

Pieni kiusaus olisi ollut googlailla, mitä Helsingissä tapahtuu neljän aikaan iltapäivällä, mutta maltoin mieleni ja jätin yllätykseksi. Uimakaveri veikkasi aamulla, että saattavat viedä pakohuoneeseen. Itse mietin, että vievät ”fööniin”, jossa leijutaan ilmavirrassa. Mutta kun kysäisin, voiko olla mekko päällä ja vastaus oli kyllä, tiesin ettei leijuminen hameet hulmuten kuulu ohjelmaan.

Kun ohjelmanumeroksi sitten toden totta varmistui pakohuone, lapset kertoivat, että olivat olleet ihan toivottomia, kun ruokapöydässä arvailin tulevaa kohdetta ja heitin ensimmäisenä arvauksena pakohuoneen. Olivat nieleskelleet pettymystään, että miten se arvasi heti, mutta pitivät kyllä minusta pokkansa loistavasti, sillä en huomannut ollenkaan, että arvaus oli mennyt oikeaan. 

Pakohuone – jes!

Pakohuone oli hauska kokemus. Ratkottiin koodeja ja numerosarjoja, jotta ovet, kaapit ja laukut aukesivat ja saatiin lisää vinkkejä. Mutta mikä tärkeintä, deaktivoitiin pommi, ettei lennetty kaikki ilmaan. Onnistuttiin jopa vähän etuajassa, ettei tarvinnut laskea sekunteja, kuten leffoissa aina. Haastetta oli sopivasti, sillä vaikeustasokin oli ⅘.

En ole välttämättä mikään suuri yllätysten ystävä, mutta asia on toinen, jos sinua yllättävät ihmiset, jotka tuntevat sinut hyvin. He tietävät mieltymyksesi ja haluavat sinulle hyvää. Haluavat, että yllätys ilahduttaa sen sijaan että naama venähtäisi ja suojamuurit nousisivat saman tien pystyyn. Siinä lapset ja heidän kumppaninsa kyllä onnistuivat. He tietävät, että tykkään ratkoa arvoituksia, vaikka sainkin huomata, että he nuorina ovat aika paljon välkympiä. Tosin heillä taisi kaikilla olla jo kokemustakin pakohuoneista. Mutta nyt kun pääsin jyvälle siitä, miten homma toimii, niin odotan, koska päästään ottamaan uusiksi!

—–

Toivotan myös tätäkin kautta omalle rakkaalle äidilleni ihanaa äitienpäivää ja suuri kiitos kaikesta siitä, mitä olet elämässäni ollut ja mitä olet elämääni antanut! 

Tänä jouluna minulla ei ole ollut mitään kiirettä. Tosin ei sitä ole ollut moneen jouluun, sillä tein jo hyvän aikaa sitten päätöksen, että rauhoitan elämäni kaikessa, mikä on minun vallassani. Kaikki ei ole, mutta moni asia on.

Suomen itsenäisyyspäivä on nykyään julkisuudessa yhtä sirkusta. Enää keskiössä eivät ole perinteet tai veteraanit ja heidän muistelonsa itsenäisyystaisteluista ja sota-ajoista. Tilalle on tullut jo vuosia sitten vaatteilla koreilu ja kikkailu linnan juhlissa, julkkisjatkot sekä jos jonkinlaiset mielenosoitukset niin ennen varsinaista päivää kuin sen aikanakin. 

Oman mielen osoittaminen tärkeintä

Tänä vuonna väittely siitä, missä kukin nimihenkilö juhlaansa viettää, on saanut aivan uusia kierroksia jo päiviä ennen varsinaista merkkipäivää. Poliitikot riitelevät tapansa mukaan siitä, missä mielenosoitusporukassa milloinkin on eniten ääripään edustajia, tai kuka saa pitää tilaisuuden kaupunginkirjastossa ja kuka ei. 

Helsingin pääkirjaston Oodin käytävä ja kirjahyllyt.

Helsingissä kiistellään siitä, kuka saa pitää Oodissa lukupiiriä itsenäisyyspäivänä ja miksi – tai miksi ei.

Tasavallan presidentin vastaanotolle kutsutut puolestaan nostelevat omaa häntäänsä ilmoittelemalla jonossa, kuka jättää mistäkin syystä tarkoituksella juhlat väliin. Hyvät tavat unohtuvat, kun on niin kova kiire osoittaa mieltään ja oikeuttaan olla osallistumatta, vaikka useissa tapauksissa voisi väittää, että jo oma yhteiskunnallinen asema edellyttää osallistumista. Mutta tänä päivänä ei ole tärkeintä olla osa yhteisöä, vaan pitää kiinni periaatteistaan ja osoittaa valtaansa tehdä niin kuin huvittaa.

Lässähtänyt Yhdessä-teema

Linnan juhlien Yhdessä-teema kuulostaa maallikon korvissa jo tässä vaiheessa lässähtäneeltä, kun edes kansanedustajille ei ole selvinnyt ollenkaan, mitä se käytännössä tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että kuljetaan ja toimitaan rinta rinnan, yhdessä – huolimatta erilaisista mielipiteistä ja poliittisista näkemyksistä.

Myös itse sotaveteraanien ja lottien jättäminen varsinaisen juhlapäivän ulkopuolelle on oma lukunsa. Mielipiteitä on puolesta ja vastaan niin paljon, ettei kukaan taida tietää, mistä heidän eriyttämisensä on lopulta saanut alkunsa: omasta toiveesta vaiko kenties kuitenkin järjestäjien taholta. 

Vain 20 kunniavierasta puolisoineen

Oli miten oli, mutta varsinaisena itsenäisyyspäivänä linnan juhliin sai kutsun 1 700 kansalaista, kun taas veteraanien omiin juhlallisuuksiin kutsuttiin vain vaivaiset 20 veteraania ja lottaa puolisoineen tai saattajineen. Olettaisi, että tilaa olisi erillisessä juhlassa ollut useammallekin päivänsankarille. Kutsuja kun ei heille enää kovin monta vuotta tarvitse lähetellä. Moni olisi varmasti seurannut tilaisuutta mielellään myös television välityksellä, mutta ilmeisesti juhlaa ei nähty sen arvoiseksi, että olisi ollut etkoja ja jatkoja ja kameroita haastattelemassa päivän kunniavieraita. 

Suomen lippu liehuu kerrostalon edessä.

Itsenäisyyspäivänä Suomen liput liehuvat taas.

Aika menee menojaan. Ei välttämättä ole enää pitkä siihen, kun itsenäisyyspäivä on jo jotain aivan muuta kuin omana elinaikana. Sotamuistot jäävät historiaan, kun sotasukupolvi menee majoilleen, eikä ole enää ketään, joka osaisi niitä todellisuuspohjalta muistella.

Sodanjälkeinen uudelleenrakennuksen yhteishenki on niin ikään muisto vain. Kunpa tulevaisuuden ei tarvitsisi näyttää, mitä se vaatii, että joukot tiivistyvät ja seisotaan samalla puolella eroavaisuuksista huolimatta.

Tänään on paitsi juhannuspäivä, myös Suomen lipun päivä. Omassa naapurustossa ei katujen varsilla juuri muuta liikettä näykään kuin Suomen lippujen heiluntaa – niin tyhjä kaupunki Helsinki on ollut juhannuksena, vaikka jotkut toisin väittävät.

Joku julkisuuden henkilö kirjoitteli somepäivityksessään, miten vilkas ”jussi” meillä on Helsingissäkin, mutta omassa kaupunginosassa ja lähialueilla tuntuma ei kyllä sitä tue. Yleensä autoista täydet kadunvarret ammottavat tyhjyyttään, eikä eilen edes ydinkeskustassa näkynyt juuri muita ihmisiä kuin karttasovellustensa kanssa hortoilevia ulkomaisia turisteja. He tuntuivat ihmettelevän kulkureittien ohella myös tyhjiä katuja ja kiinni olevia liikkeitä, museoita – ja käytännössä koko kaupunkia. 

 

Helsingin tyhjät kadunvarret juhannuksena.

Kapteeninkadulla oli juhannusaattona reilusti parkkitilaa, sillä normaalisti täydet kadunvarret ammottivat tyhjyyttään.

 

Hiljainen Mannerheimintie juhannusaattona.

Mannerheimintiellä ei ollut juhannusaattona juuri kotikulmia vilkkaampaa.

Hiljaisuus on ollut käsin kosketeltavaa, mitä tosin en pistä yhtään pahakseni. Juhannuspäivän aamu-uinnilla oli vain yksi toinen vakiokävijä, eikä aamupäivän pyörälenkillä tarvinnut juuri vastaantulijoita väistellä. Vasta Seurasaaressa ja Töölön ranta-alueilla alkoi näkyä elämää ja pientä kuhinaa.

Seurasaaressa elämää on oletettavasti ollut myös aattona, jolloin siellä oli ohjelmassa mm. kukkaseppeleiden tekoa, tanssia ja ”karkelointia” sekä juhannussalon nostoa. Juhannusvalkeat taisivat jäädä metsäpalovaaran takia polttamatta. Muuten oletan, että juhannusvilkkaus on keskittynyt kapakoihin ja baareihin, joten se ei omassa elämässä näy eikä juuri kuulukaan.

Lipunnosto oli juhlahetki

Suomen liput ovat olleet poikkeuksellisesti saloissa läpi yön, kuten juhannuksena aina. Lapsuudessa juhannuksen lipunnosto oli juhlallinen tapahtuma, johon kerääntyi aina koko perhe. Isä opetti kunnioittamaan Suomen lippua. Se ei saanut koskettaa maata, se kiinnitettiin huolella niin ettei se laskenut tai etteivät kiinnitysnarut liehuneet holtittomasti tangon ympärillä, eikä lippua koskaan mytytty laskun jälkeen kainaloon ja viskattu kaapin perälle, vaan viikattiin siististi ja pantiin yläkaappiin säilöön.

Suomen liput heiluvat kadunvarressa Merikadulla.

Suomen lipun kunnioitus on tänä päivänä vähän niin ja näin. Katukuvassa näkyy kaikenlaisia ripustuksia eikä aina edes niin määritelmän mukaisia versioita lipusta. Tässä kuvassa tosin liput kohdillaan. Kuva ei ole tältä juhannukselta.

Toista on tänä päivänä, kun olen seurannut, miten huoltoyhtiöiden henkilöstö käsittelee Suomen lippuja kantakaupungissa. Tänäänkin osa lipuista roikkui puolitangossa, kun niitä ei ollut kiristetty kunnolla paikoilleen. Osa oli ryppyisiä, vaikka lippu tulisi liputusohjeiden mukaan aina silittää pesun jälkeen. Monesti olen todistanut, miten lippu heitetään iltasella rytyssä auton etupenkille, kun se on ensin raahannut maasta katupölyn ja muut roskat mukanaan. Ja aivan liian usein näkee lippujen roikkuvan tuulen tyynnyttyä surullisen näköisinä tangoissa vielä iltamyöhällä, pitkään auringonlaskun jälkeen. Mahtavatko yhtiöt tai nuori sukupolvi olla enää ollenkaan tietoisia siitä, että lippu otetaan alas auringon laskiessa tai viimeistään klo 21?

Suomen lipusta säädetään laissa

Suomen lipun käsittely kertoo ehkä enemmänkin perinteiden ja isänmaallisuuden murenemisesta monimuotoisuuden ja globaalin maailman välinpitämättömissä jaloissa. Eurooppalaismieliselle maailmankansalaiselle tai muualla juurensa kasvattaneelle saattaa olla yksi lysti, mikä lippu tangossa liehuu ja miten. Moderni meno ja instituutioiden jatkuva ravistelu ei vanhoja jäänteitä kaipaa. Ja sitä, mitä ei kaipaa, ei voi kunnioittaakaan. Nykyihminen ei ehdi enää jäädä seisoskelemaan pysähtyneisyyden merkkien äärelle. 

Siitä huolimatta Suomen lipusta on edelleen säädetty lailla. Värit ja mitat on tarkasti määritelty, ja laissa määrätään, että ”lipun turmelemisesta, epäkunnioittavasta käytöstä, luvattomasta paikaltaan ottamisesta ja virheellisen lipun kauppaamisesta tuomitaan sakkorangaistukseen”. Vaan taitaa sekin olla liberaalissa nyky-yhteiskunnassa monelle vain sääntö-Suomen turhanpäiväisyyksiä.

Vappuna suomalainen kömpii ulos talvikolostaan, olipa keli mikä tahansa. Tänä vuonna keli oli suotuisa toisin kuin olisi vielä viikko sitten voinut kuvitella, kun aamuikkunasta näkyi täysi talvi.

Lapsina vinguttiin aina äidiltä, että saahan laittaa jo polvisukat, vaikka olisi ollut vain heiveröiset kymmenen astetta lämmintä. Vappu kun aloitti kevään, ja sen merkiksi vaihdettiin sukkahousut polvisukkiin, kun puettiin juhlamekko päälle. Aina ei vinkuminen auttanut, jos maahan satoi räntää, sillä sellaisiakin vappuja on ollut.

Vappu tuo väriä suomalaisen elämään

En ole mikään perinteinen Ullanlinnanmäen kävijä, mutta nyt kun tuo on ihan vieressä, tulee aina piipahdettua, kun matkoihin ei kulu aikaa. Liikkuminen kun ei Helsingin vappuruuhkissa ole kaikkein vaivattominta. Ratikat ovat ääriään myöten täynnä, samoin jalkakäytävät kaupungilta Kaivarin rantaan ja takaisin. Liikennettä piisaa aina iltamyöhään asti vapunpäivänä, olipa aamulla työpäivä tai ei.

Niitä toheloita en oikein jaksa ymmärtää, jotka lähtevät alueelle autolla. Mutta jos tykkää istua autossaan odottelemassa, kun jokaisessa kadunkulmassa kymmenet ja sadat jalankulkijat ylittävät teitä, niin mikä ettei. Kukin tyylillään.

Vappuriennoissa näkee, miten tummat talvivaatteet ovat vaihtuneet viikossa vaaleisiin trensseihin, kukkamekkoihin ja khakihousuihin. Niiden mukana onneksi myös yhteen puristetut huulet ovat vapautuneet hymyyn ja iloiseen puheensorinaan. Kevät ja kesä tekevät suomalaiselle hyvää. Ja kyllä niitä aina odotetaankin – tänä vuonna aivan erityisesti, kun talvi on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi.

Valkoinen lakkimeri

Parasta on kuitenkin, että ainakaan itse en nähnyt vappuilonpidossa örveltäviä ylilyöntejä, vaan juhlinta oli väkimäärään nähden rauhallista ja sivistynyttä yhdessäoloa. Kovinta ääntä tuntuivat pitävän jotkut ilman äitiä liikenteessä olleet teinit. Ymmärtääkseni juuri heitä oli aattoiltana jouduttu rauhoittelemaan, kun poliisi tyhjensi Kaivopuiston iltamyöhällä tuhansista nuorista.

Ullanlinnanmäeltä katsottuna valkoinen ylioppilaslakkimeri on kyllä upean näköinen. Valkolakit ovat Suomessa ja muissa pohjoismaissa melko ainutlaatuinen juttu. Tuli mieleen, että lakkimeren keskellä ei-ylioppilaat ja vaikkapa maahanmuuttajat saattavat kokea olonsa vähän ”orvoiksi”. Toki niitäkin on paljon, jotka eivät halua yo-lakkia vappuna päähänsä panna, vaikka se jostain kaapin perukoilta löytyisikin.

Vappuna suomalainen kömpii ulos talvikolostaan.

Vappuna suomalainen kömpii ulos talvikolostaan. Ullanlinnanmäen valkoinen ylioppilaslakkimeri on upean näköinen.

Kutistuva ylioppilaslakki

Viime vuosina olen vain joutunut miettimään, mistä johtuu, että oma lakki pienenee vuosi vuodelta. Onko sitä tosiaan viisastunut iän myötä niin, ettei tahdo lakki enää sopia päähän? Vai onko käynyt niin, että puu on alkanut turvota ja lakki kiristää siksi? Kuka tietää. 

Uuttakaan ei voi hankkia, sillä perinteet velvoittavat. Lakki on se mikä se on kaikkine hetkineen ja seikkailuineen: kun se lepäsi odottamassa kirkkaanvalkoisena ensikäyttöä lukion juhlasalin pöydällä lakkiaispäivänä, kun se päässä kunnioitettiin sankarivainajia Suomen lipun alla, kun se päässä remuttiin opiskeluaikana milloin Vaasassa milloin Helsingissä tai jopa Saksassa, kun se kaverin mämmikourista putosi kuralätäkköön ja kun se nyt kaikkien vuosien ja muuttojen jälkeen keikkuu jossain päälaella turhan pienenä mutta kuitenkin arvokkaana ja hyvänä muistona.

Sunnuntai 31.3.2024

Pääsiäissunnuntai on vuoden suurin kristillinen juhla. En vain oikein pääse suureelliseen juhlatunnelmaan. Muistelen kyllä mielessäni päivän merkitystä ja luen Johanneksen evankeliumin loppuun siitä, kun Maria Magdalena meni haudalle ja näki, että kivi oli otettu pois haudan suulta (Joh. 20–21).

Onneksi usko riittää, eikä tuntemuksia tarvita. Voi juhlia sisimmässään, vaikka ei niin näyttäisikään juhlivan.

Muistan kuvan, jonka otin puutarhahaudalla, kun kävin Israelissa. Kellertävässä kiviseinämässä näkyy haudan musta suuaukko ja rautakaide, jonka takana hauta on. 

Jeesuksen puutarhahauta Jerusalemissa.

Jeesuksen puutarhahauta.

Hauta ja kuolema eivät yleensä herätä myönteisiä ajatuksia. Ne herättävät pikemminkin surua ja kaipausta, kenties pelkoakin. Tarvitaan uskoa, että niiden merkitys voi muuttua kirkkaudeksi ja ilojuhlaksi. Ymmärrystä, että kun me ollaan kuoltu Hänen kanssaan, me saadaan myös yhdessä nousta ylös Hänen kanssaan. Saadaan olla yhtä elämässä ja kuolemassa.

Käyn anopilla pääsiäisaterialla. Syödään perinteisesti lampaanviulua ja mämmiä, tosin ei yhdessä. 

En ole mikään lampaanlihan ystävä. Mutta on pakko myöntää, että anopin viulu on toinen kerta, kun syön lammasta, joka ei maistu suussani villalta. Kiitokset siitä taitavat lohduttaa häntä, sillä hän vaikuttaa väsyneeltä ja vähän ärtyneeltä.

Myöhästyin kymmenen minuuttia sovitusta, ja hänelle osuneet perunat olivat kovia. Oli jotain muutakin hankaluutta. Muistutin, että saadaan olla kiitollisia, kun syödään kuitenkin ruhtinaallisen hyvää ruokaa, ja sitä on riittämiin.

Keltaiset tulppaanit pöydällä pääsiäissunnuntaina.

Hyvää pääsiäistä!

Kävelen parin kilometrin matkan kotiin, vaikka korkokengät eivät ole siihen paras mahdollinen valinta. Mutta Freda on rauhallinen ja sopivan hiljainen. 

On outoa, kun ilta ei tahdo tulla ollenkaan. Vielä seitsemältä on valoisaa. Sitä se menetetty yön tunti tietää. Väsyttää, vaikka on kesäaika.