Ystäviä on kolmenlaisia

Ystäviä on kolmenlaisia: lehtiä, oksia ja juuria. 

Lehdet ovat kausiystäviä, jotka pysyvät mukana hyvällä säällä ja silloin kun on kivaa ja ystävyys tuntuu vaivan arvoiselta. Mutta heti kun tulee myrsky, lehdet putoavat, kuten nämä ystävätkin, kun on haasteita tai seuralainen ei olekaan aina pelkkää iloa.

Oksat ovat sitten ystävinä jotain siitä väliltä. Niihin ei voi nojautua liikaa, eikä niille voi laittaa liikaa painoa, sillä ne eivät kestä, vaan murtuvat.

Mutta juuret ovat pimeimpien hetkien ystäviä. Ne ovat ystäviä, jotka pysyvät matkassa, olipa kesä, talvi tai syksy – läpi kaikkien elämäsi kausien ja vaiheiden. Ne ovat juurtuneet kiinni syvälle maahan. 

Elina Merenmiehen taideteos Old Meduse vuodelta 2010.

Elina Merenmiehen teos Old Meduse Vapaan taidekoulun 90-vuotisnäyttelystä sopii hyvin symboloimaan vaikka pimeimpiä hetkiä, jolloin usein vain juurtuneet ystävät jaksavat pysyä rinnalla.

Todelliset ystävät ovat läsnä silloin, kun olet paljaimmillasi eikä sinulla ole heille vastalahjaksi mitään annettavaa. Kun olet alamaissa, rähmälläsi mudassa, kun tuntuu siltä, että koko maailma on kaatunut päällesi. Olet vararikossa, epäonnistunut, sairastunut, kumppanin hylkäämä, peloissasi. 

Pimeimpien hetkien ystävät ovat paikalla juuri silloin.

Jokaisen tulisi löytää itselleen edes yksi sellainen, vaalia häntä, ja olla itse samaa jollekin toiselle.

Kukoistava minttu lasiruukussa.

Parhaimmillaan ystävyys kukoistaa ja viheriö, mutta todellinen ystävyys kestää myös kuivat erämaavaiheet.

—–

(Sisältö on Instagramista poimittu sekä soveltaen ja omin lisäyksin suomennettu.)

Parisuhteetonta elämää avioeron jälkeen

Jos vielä olisin naimisissa, viime viikonloppuna olisi ollut 29. hääpäivä. Se olisi ollut hieno virstanpylväs, josta olisin mielelläni iloinnut. Sen sijaan sain laskea, että olen jo elänyt kauemmin erossa kuin ollut naimisissa. Se on ollut surullista monella tapaa, vaikka parisuhteeton elämä voikin olla aivan hyvää elämää.

Olen välillä syyttänyt itseäni vääristä valinnoista; siitäkin että valitsin parisuhteeni väärin. Motiivini saattoivat olla väärät, ymmärrykseni oli vielä vajavaista, olin vielä ihmisenä kovin rikkinäinen ja uskossani yhä lapsen kengissä. En ymmärtänyt todellisuudessa, mihin kaikkeen avioituessaan sitoutuu, mikä on oleellista puolison valinnassa, että se on paljon enemmän kuin perhosia vatsassa, miten arvostaa itseäni ja tarpeitani tai miten elää Jumalan mielen ja tahdon mukaista elämää kaikilla elämän osa-alueilla.

Elämän mittaiset vaikutukset

Tänä päivänä toimisin ja valitsisin toisin. Voi olla, etten edes koskaan avioituisi, jos olisin vielä nuori ja naimaton. Joka tapauksessa rukoilisin asiaa hartaasti, ottaisin Jumalan mukaan tehdessäni päätöstä, jolla on koko elämän mittainen vaikutus, ja odottaisin, kunnes saisin sisimmässäni valinnalle täyden rauhan.

Kaksi joutsenta Kaivopuiston rannassa.

Joutsenet ovat yleensä parisuhdeuskollisia ja pysyvät saman parin kanssa koko elämänsä. Leskeksi jäätyään nekin kuitenkin usein pariutuvat uuden kumppanin kanssa. Kuva: Kaivopuiston rannasta huhtikuussa 2020.

Myös avioerolla on elämän mittainen vaikutus aivan erityisesti kristityille. Ellei kyse ole siitä, että puoliso on ollut uskoton tai että ei-uskova puoliso haluaa eron uskovasta puolisosta, ero ei tarkoita Jumalan silmissä vapautta uudelleenavioitumiseen. Jumalan edessä olemme liitossa puolisomme kanssa kuolemaan asti, vaikka eläisimmekin erossa.

Sitä monen jopa uskovaksi tunnustautuvan on tänä päivänä vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Minäkin kapinoin aikanaan ja pidin ajatusta vähintäänkin ”vanhentuneena” tai ainakin jonakin, mikä ei voisi olla sovellettavissa omaan elämääni. Olinhan eroni aikaan vielä suhteellisen nuori. Ei Jumalan tahto voinut olla, että eläisin loppuelämäni yksin. Haaveilin jopa siitä, että löytäisin uuden puolison ja saisimme lapsia. Lapset olivat olleet niin ihmeellinen lahja, että ajatus isosta perheestä oli ollut mielessäni, mutta jäi toteutumatta.

Jumalan käskyt suojelevat meitä

Jumala ottaa kuitenkin kapinoitsijoista kiinni ja heidän on tehtävä tiliä. Niin minunkin. Tänä päivänä olen kiitollinen, että jouduin tilivelvolliseksi nopeasti enkä vasta viimeisenä päivänä elettyäni elämäni kapinallisena. Kivun kautta sain vihdoin ymmärtää, miksi Jumala on säätänyt avioliiton ja miksi Hän on tarkoittanut sen elämänikäiseksi, vaikka onkin ihmisen vajavaisuuden vuoksi myöntynyt myös avioeroon. Hänen tahtonsa on suojella meitä ja varjella meitä rikkomasta itseämme ja toisia, mitä tapahtuu aina, kun parisuhteet vaihtuvat tai perheet hajoavat. Me voimme sanoa, ettei eroni tai lyhytaikainen suhteeni vahingoittanut ketään, mutta totuus on, ettemme koskaan tiedä tarkalleen, miten se on vaikuttanut meihin itseemme tai toisiin osapuoliin. Jokainen suhde ottaa meistä aina pienen palan ja jättää sydämen ellei rikkinäiseksi, niin arpeutuneeksi.

Kun eroni jälkeen ajattelin, ettei Jumala nyt voi haluta, että elän lopun elämääni yksin, kyse ei ollutkaan siitä. Ei se todellakaan välttämättä ollut Jumalan tahto. Ei Hänen tahtonsa ole myöskään se, että pariskunnat eroavat, tai edes se, että ylipäänsä avioidumme tietyn henkilön kanssa. Ne ovat minunkin elämässäni kaikki olleet omia valintojani, jotka olen tehnyt sillä vajavaisella ymmärryksellä, joka minulla oli ollut valinnan hetkellä. En voi syyttää niistä Jumalaa ja Hänen tahtoaan sen enempää kuin ketään muutakaan.

Elämän kakkossuunnitelma

Jokainen meistä tekee vääriä valintoja tai tyhmiä päätöksiä, tarkoituksella tai tahattomasti. Voimme jäädä kiinni niihin ja rypeä piinaavassa katumuksessa muistellen mennyttä elämäämme, tai voimme kääntyä ja tunnustaa syntimme Jumalalle, ”joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (1. Joh.1: 8–9; 33/38).

Minä parisuhteeton yksineläjä kodin ikkunan ääressä.

Parisuhteetonkin elämä voi olla hyvää elämää!

Elämää on avioliiton jälkeenkin, ja se voi olla edelleen hyvää elämää, vaikka siihen ei parisuhdetta enää kuuluisikaan. Jos me ajamme karille Jumalan ykkössuunnitelman, Hän on kykenevä näyttämään meille kakkossuunnitelman, eikä sen edes tarvitse olla ykköstä huonompi. Se vain voi olla hyvin erilainen. 

Näin on ollut omassakin elämässä. Tuhkasta ja tuhoutuneista unelmista Jumala on luonut uutta ja jopa pieniä timantteja. Moni hyvä asia syntyy kivun kautta, ja oman elämän kivut muodostavat lopulta usein suurimman todistuksemme Jumalan armosta ja voimasta.

,

Ihmisen kolminaisuus

Nykyinen presidenttimme on useissa yhteyksissä kertonut näkevänsä ihmisen kolminaisuutena, jonka osat ovat keho, sielu ja mieli. Moni muu jakaa hänen käsityksensä. 

Presidentillinen määritelmä on minulle vain ontuma kristillisestä näkemyksestä, johon itse uskon – että ihminen on ruumis, sielu ja henki. Suurin ero on mielen ja hengen välillä, sillä mieli ei koskaan kykene siihen, mihin henki kykenee, vaikka ihminen usein toisin luulee.

Ihmisen hahmo meren horisontissa näkyviä valoja vasten.

Ihminen on kolminaisuus: sielu, ruumis ja henki.

Ilman henkeä ei ole elämää

Jumala loi ihmisen ruumiin maan tomusta ja puhalsi häneen hengen, niin että ihmisestä tuli elävä sielu (1. Moos. 2:7). Hengen välityksellä olemme yhteydessä Jumalaan. Hänen tahtonsa oli, että Hän saisi ohjata ja johdattaa meitä henkemme kautta, mutta ihminen lankesi ja antoi ruumiille ja sen usein niin vahvoille haluille ohjat. Ruumiin eli lihan ja sen himojen tuottamia tuloksia me näemme maailmassa ahneutena, väkivaltana, seksuaalisuuden ylikorostamisena, kateutena, ympäristön saastuttamisena ja kaikkena siinä, minkä hengessä ymmärrämme pahaksi ja vääräksi. Ruumiin silmillä katsoessammehan emme välttämättä näe siinä mitään pahaa. 

Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen
ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen,
ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.
– 1. Moos. 2:7

Olen menneelläkin viikolla nähnyt kirkkaasti, miten nämä ihmisen kolminaisuuden eri osat toimivat ja eroavat toisistaan. Ne kaikki puhuvat meille omalla äänellään, jos vain osaamme kuunnella. Usein tuon kielen ymmärtäminen, kuten itsetuntemus yleensäkin, vaatii harjaantumista. Joskus pitkäänkin.

Kehon kertomaa

Ruumiin kieli ei ole vain himoja ja houkutuksia, niin vahvoja kuin ne voivatkin olla. Kehomme kertoo meille myös sen hyvin- ja pahoinvoinnista. Moni vain on niin edistyksellinen, ettei enää osaa lukea itseään ilman laitteita ja mittareita. Ruoka-annosten proteiinit, hiilihydraatit ja rasvat mitataan grammojen tarkkuudella, jotta ymmärretään, voidaanko hyvin vai ei. Askeleiden riittävyyttä ei enää kerro ihmiselle lihasten väsyminen, vaan jatkuvasti ranteessa nakuttava askelmittari. Eikä ihminen malta jäädä flunssaisena lepäämään ja paranemaan, vaan hakeutuu lääkäriin hakemaan lääkkeitä, jotta ei tarvitsisi levätä niin pitkään.

Viime viikolla kummastelin parina päivänä, miten tuttu meressä uinti oli yhtäkkiä niin tuskaista. Missä oli kylmäaltistuksen jälkeinen hyvän olon tunne? Miksi vilutti jo veteen mennessä ja vielä enemmän sen jälkeen, vaikka sää oli leuto ja tuulikin maltillinen? Minulla ei ollut mitään flunssan oireita, mutta ymmärsin, että jokin pöpö pyrkii pintaan. En ollut varsinaisesti sairas, mutta en täysin tervekään, joten lepäilin koko viikonlopun. 

Olen kokenut saman monesti, mutta nyt ensi kertaa kylmässä uinti auttoi tunnistamaan kehon kertoman viestin siitä, että kaikki ei ole kunnossa ja on pysähdyttävä. Kun olen niin tehnyt ja teen, ovella kolkutteleva sairaus ajaa usein ohi eikä pysähdy kohdalle. Niin nytkin, sillä eilen jäätävä meri antoi taas jälkilämpönsä ja tiesin olevani terve.

Sielu sykähtelee

Sielu on minulle ennen kaikkea aisteja ja tunteita, kuten musiikin, ihmisten tai taiteen luomia tunnelmia ja tuntemuksia. Sanotaankin, että sielumme kautta olemme yhteydessä toisiin ihmisiin. Näemme ja koemme asioita ”sielumme silmin”.  

Sitäkin koin tänään meren rannassa uinnin jälkeen juuri ennen pimeän tuloa. Katuvalot ja rannan valot syttyivät yksi kerrallaan palamaan. Harmaa vedenpinta tummui samaa tahtia taivaan kanssa. En ole mieleltäni mikään laivamatkustaja, mutta aina kun Ruotsin-laivat lipuvat hämärässä tai pimeässä saarten välistä kohti merta tai takaisin satamaan, näky pysäyttää. Kun hyttien valorivit monessa kerroksessa liikkuvat hitaasti eteenpäin pimeässä, siinä on jotain majesteettista. Se näyttää levolliselta enkä ajattele sitä usein sisäisesti rauhatonta elämää, jota laivat sisäänsä kätkevät.

Merimaisema pimeässä

Meri on elementti, joka hoitaa sekä sieluani, ruumistani että Jumalan luomana lahjana myös henkeäni.

Samalla tavalla sieluani saattaa koskettaa auringonnousu horisontissa, sykähdyttävä teos taidenäyttelyssä, kynttilävalaistus tai urkumusiikki. Sieluuni sattuu, kun puolustuskyvytön ihminen tai eläin joutuu vahvemman vallankäytön kohteeksi, kun pettymys osuu kipeään haavaan tai kun en kykene auttamaan kärsivää, vaikka haluaisin. Ja sitten tunnen taas lämpimän läikähdyksen, kun kohtaan tuntemattoman ihmisen, jonka kanssa syntyy yhteys vaikka vain lyhyen ystävällisen katseen ja hymyn kautta. Puhumattakaan siitä, kun saa jakaa elämää rakkaiden läheisten kanssa.

Hengen yhteys

Parhaimmillaan sielullinen on yhtä aika hengen yhteyttä. Sitä ei voi kokea kaikkien kanssa, mutta sitä voi kokea jopa täysin tuntemattomien kanssa. Hengen yhteyden ymmärtää vain ihminen, jossa elää Pyhä Henki. Se on elävä Henki, joka tulee meihin, kun Jeesus saa tulla elämämme – ruumiimme, sielumme ja henkemme – Herraksi. Se on hetki, kun alkuperäinen yhteys Jumalaan palautuu.

Omalla kohdallani yhteys palautui Italian Maceratassa kevättalvella 1995. Siitä on siis ensi kuun 7. päivä kulunut 30 vuotta. Silloin Pyhä Henki tuli ja avasi minun henkeni ymmärtämään Raamatun Sanaa, kun avasin kirjan Johanneksen evankeliumista. Ilman sitä Raamattu oli vain tietokirja, jota en jaksanut ruumiini tai sieluni voimin lukea. Ja mitä tuo kirja avaakaan, kun sitä lukee Hengessä! Se kertoo elävästä Jumalasta, jonka saa oppia tuntemaan omana Pelastajanaan, Vapahtajanaan ja Puolustajanaan. Sitä ei maailmasta, sen tarjoamista viihdykkeistä tai muista ihmisistä voi löytää, vaikka etsisi elämänsä loppuun asti.

Silta Kaivopuistossa.

Kun joku itseä viisaampi saa johdattaa, tie on ihmeellisen suora, eikä edes ympäröivä pimeys haittaa.

Vapaus on rauhaa

Kun ihmisen henki vapautuu synnin taakasta ja syyllisyydestä, tilalle tulee järjelle ja mielelle käsittämätön rauha. Jeesus on Rauhan Ruhtinas, ja Hän vapauttaa meidät elämään rauhassa silloinkin, kun ympärillä myrskyää. Se on yliluonnollista rauhaa, eikä sitä ole helppo selittää ihmiselle, joka ei sitä ole kokenut. 

Se vapauttaa murehtimisesta ja maailman huolista, kuten jatkuvasta toimeentulon pohtimisesta, menestyksen paineista, suorittamisen taakasta ja sen pohtimisesta, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Tulee halu etsiä ensin Jumalan valtakuntaa, sillä Jumala on luvannut, että kun niin teemme, kaikki muukin meille annetaan (Matt. 6:31–33; 33/38). 

Ja kun antaa ruumiin halujen sijaan Hengen johdattaa, tietää, että joku, joka on itseä paljon viisaampi ja jolla on aina juuri minua kohtaan hyvä tahto, johdattaa elämässä oikeaa reittiä ja vie varmasti perille lupaustensa mukaan (Fil. 1:3–6; 33/38). Se on jotain paljon enemmän kuin mihin ihmisen oma mieli, järki, ruumis tai sielu pystyisi. Siksi henki on niin oleellinen osa ihmistä.

Olen löytänyt yksinolon autuuden

Muutama vuosi avioeroni jälkeen ajattelin, että vaikka olin toipunut erosta, yksinäisyydestä en selviäisi koskaan. Olin käynyt läpi pohjattomalta tuntuvan yksinäisyyden perheen hajottua: iltoja ja viikonloppuja yksin kotona haluttomana lähtemään joukkoon, jossa kaikki muut tuntuivat olevan yhdessä; yksinäistä vastuuta ja päätöksiä, joille ei ollut jakajaa, sekä turvattomuuden tunnetta, kun turvaverkko oli riekaleina.

Suuntana yksinolemisen hienous

Olen kirjoittanut ja puhunut tästä aiheesta useampaankin kertaan vuosien mittaan, ja joku voi ajatella, että tuo nainen ei nyt oikein tiedä, onko yksinäinen vai onnellinen yksinolostaan, kun ajatukset muuttuvat vuodesta toiseen. Mieli on tosiaan muuttunut ja matka on ollut pitkä ja kivuliaskin, mutta suunta ei ole muuttunut. Se on kulkenut hitaasti kohti yksin olemisen hienoutta. Sekin voi olla lahja, siihen voi kasvaa ja siitä voi nauttia.

Silti on päiviä, jolloin yksin olemisessa ei ole mitään hyvää. Mutta sellaisina päivinä ei usein näe oikein missään muussakaan asiassa mitään hyvää. Ne ovat kuitenkin päiviä, jotka kuuluvat elämään. Räsymatto on kirjava; siinä on vaaleita ja tummia raitoja, koska juuri niistä syntyy räsymatto. Niin elämässäkin.

Tulemme nykyään hyvin toimeen

Olen oppinut vähitellen sietämään asuinkumppaniani – itseäni. Tulemme nykyään suht hyvin toimeen, vaikka näenkin hänessä välillä piirteitä, joissa on kestämistä. Yritän silti puhua hänelle kauniisti; silloinkin kun aamulla peiliin katsoessa tekee mieli sanoa toisin. Ja olen saanut huomata, että olen oikeastaan ihan hyvää seuraa. Kenties, koska olemme niin samanmielisiä, ettei tarvitse turhaan kinata.

Tuija lukemassa kirjaa sohvalla.

Kotisohvalla on hyvä hyggeillä. Lueskelen aika paljon.

Olemme oppineet keksimään mukavaa tekemistä yhdessä. Nautimme niin suunnattomasti ”hyggeilystä”, että pari vuotta sitten hankittu uusi sohva ei todellakaan ollut turha ostos. Tykkäämme kynttilätunnelmasta, meressä ja meren äärellä huokailusta, lukemisesta ja leffoista. Jaamme samat intohimot, ja onneksi ne sentään välillä kohdistuvat myös työntekoon, sillä elämän leppoisuus saa toisinaan ajattelemaan, että kyse on laiskuudesta.

Tarvitsemme, mutta emme paljoa

Emme tarvitse paljoa. Emme isoa tilaa, rikkauksia, matkailua, suuria tulevaisuuden suunnitelmia, menoja ja tapahtumia. 

Mutta tarvitsemme omaa luontaista päivärytmiä, joka tarkoittaa heräämistä ilman herätyskelloa, rauhallisia aamuja ja omien voimien kuuntelua. Tarvitsemme aikaa ja hitautta sekä joka-aamuisia lukuhetkiä Sanan äärellä ja rukouksessa, ja sitä hetkeä vaalimme, vaikka ei aina niin huvittaisikaan. Olemme nimittäin välillä omapäisiä.

Kynttilä ja amaryllis kodin ikkunalaudalla.

Aamuhetkistä tällä paikalla pidän kiinni.

Yksinolo, erityisesti silloin, kun siitä nauttii ja sen kokee etuoikeudekseen, tekee ihmisestä helposti itsekkään. Ei tarvitse tiedustella ruoka-aikoja keneltäkään muulta kuin vatsaltaan ja voi sopia kaikki menonsa yhden ihmisen aikataulun mukaan. Saa jättää siivoamatta, jos siltä tuntuu, ja vain yksi ihminen voi avata oven kotiin ja sieltä ulos, joten yksin elävänä seurallisuus on omissa käsissä. Siksi on oltava tarkkana, ettei kitkeröidy, vaikka erakoituisikin.

Miten tähän on päästy?

Miten yksinäisyydestä sitten voi päästä autuaaseen yksinoloon? Esimerkiksi itkemällä, puhumalla ja sisuuntumalla. Olen aikanaan itkenyt paljon, kysellyt miksi, rypenyt surun tunteissa ja itsesäälissä. Mutta olen ollut myös siunattu ihmisillä, jotka ovat jaksaneet kuunnella edes puhelimessa, kun olen voinut huonosti eikä yksinolossa ole ollut mitään tulevaisuuden näkymää. Myös läppäri on ollut aulis ottamaan vastaan tekstiä yksinäisyyden ahdistuksista. 

Mutta kolmas ja ehkä ratkaisevin askel tapahtui korona-aikana. Sisuunnuin, kun liian moni ei halunnut tavata sairastumisen pelossa, ja yhteiskuntakin teki kaikkensa lukitakseen ihmiset koteihinsa. Yksineläjistä viis, kun päättäjillä oli perheet ympärillä. Silloin totesin, että on aika tehdä olonsa mukavaksi itsensä kanssa, sillä muita ei ole tarjolla nyt eikä kenties myöhemminkään. Arvaus ei mennyt ihan harhaan, sillä Tilastokeskus kertoi juuri, että ystävien ja sukulaisten kohtaamiset kasvokkain ovat vähentyneet huomattavasti verrattuna koronaa edeltävään aikaan. Näin sivumennen sanoen – mitä tuhlausta! 

Omat pinnistelyt ovat turhia, mutta tarpeellisia

Kaikki pinnistelyt ja ponnistelut ovat olleet välttämätön osa tätä omaa prosessia, mutta uskon myös, että kaikki olisi ollut mahdollista ilmankin. Jos vain olisin alusta asti osannut ymmärtää, että näin kuuluukin olla. Tämä on minulle tarkoitettu paikka elää, sillä juuri tässä voin täyttää sen kutsun, joka minulle on annettu. Juuri tässä voin tehdä kaikkea sitä, mihin minua on kaikki pitkät vuodet valmistettu.

Tämä on hyvä sanoa ääneen sellaisena päivänä, kun kaikki on kirkasta. Sillä välissä on myös sumuisia päiviä, jolloin ei näe, ymmärrä eikä halua. Kokee merkityksettömyyttä ja kyselee, vaikka tietää jo vastaukset kyseltyään samoja kysymyksiä niin monta kertaa.

Joulutähti ja tulilatva talvisen ikkunan ääressäkin ovat tuoneet yksinolon autuuden.

Koettelemustenkin kautta elämään on vähitellen tullut runsaasti tähtihetkiä.

Niin paljon suuremmat suunnitelmat

En koskaan nuorempana voinut kuvitella, että eläisin suuren osan aikuiselämääni yksin. Luulin olevani perheihminen, ja kun sain perheen, oletin elämäni olevan siinä. En usko Jumalan halunneen eroa elämääni; se on ollut omien virheiden ja valintojen tulosta. Mutta muuten Raamatun sanat ovat kohdallani totisinta totta: ”Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.” (Jes. 5:8–9)

En siis ole noussut maailman silmissä kovinkaan korkealle, mutta Jumala on vienyt korkeuksiin, joita en osannut kuvitellakaan. Siihen on vain tarvittu kulkemista yksin. Olen tänään kiitollinen nähdessäni, ettei sen tien tarvitse olla yksinäinen.

Rakkaus

Rakkaus on aina yhtä kutkuttava aihe. Usein ensimmäisenä siitä tulee mieleen rakkaus miehen ja naisen välillä, parisuhteessa. Juuri juhannuksen aikaan näitä parisuhteellisia rakkaustarinoita usein syntyy. Mutta se on vain yksi rakkauden muoto.

kaikki rakkaus ei ole rakkautta

Rakkaus on vaativaa, ja siksi se on myös niin väärin ymmärrettyä. Kaiken maailman tunteita ja ilmiöitä kutsutaan nykyään rakkaudeksi. Milloin läheisriippuvainen rakastaa niin, että toinen ei tahdo saada hengitettyä, milloin väkivaltainen vanhempi perustelee fyysistä kuritusta rakkaudella tai shoppailuaddikti sairaalloista rahankäyttöään rakkaudella kenkiin tai kaikkeen kauniiseen.

Jos parisuhteessa intohimo, hyvä seksi tai vaihtelunhalu sekoitetaan rakkauteen, rakkaudesta ei jää paljoakaan jäljelle, kun intohimo hiipuu, seksi lopahtaa ja uusia vaihtoehtoja tulee tarjolle.

Aika harva myöntää suoraan, ettei osaa rakastaa. Useimmat väittävät rakastavansa, osasivat tai eivät: puolisoa, lapsia, kotia, vanhempia, työtä, mitä kukakin. Ihmisen rakkaus vain ei ole kovin täydellistä. Se on vaillinaista, usein kovin itsekästä, omista lähtökohdista ja mukavuuksista alkunsa saavaa.

Monen rakkaus on vähintäänkin ehdollista. Rakastan sinua kuolemaan asti, kunhan et kasvata mahaa neljänkympin jälkeen tai jos mahdut samoihin housuihin vielä senkin jälkeen, kun olet synnyttänyt kolme lasta. Rakastaisin sinua kovasti, jos sinä olisit tai tekisit jotakin – sen sijaan että olet se, mikä olet.

ovatko vaaleanpunaiset lasit pahasta?

Joskus mietin, riittäisikö rakkautta toisille ihmisille piirun verran enemmän, jos emme olisi niin rakastuneita kaikkeen muuhun. Jos emme tuhlaisi rakkautta enemmän kaikkeen muuhun kuin ihmisiin. Omien lasten sijaan rakastamme enemmän työtä, timmiä vartaloa, venettä tai baari-iltoja. Alaistemme sijaan enemmän valtaa, mainetta ja omaa kunniaa. Kansalaisten hyvinvoinnin sijaan rahaa, valtaa ja maailmanmahtia.

Joskus parisuhderakkaudessa varoitetaan katselemasta maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi. Mitä jos se onkin huono neuvo? Ehkä meidän pitäisi katsella toinen toisiamme enemmän juuri vaaleanpunaisten lasien läpi, jotta emme koko ajan näkisi vain toistemme virheitä ja puutteita.

Pieni utuisuus muiden tarkkailussa ei aina ole pahasta. Sen sijaan joskus olisi tarpeen ottaa esiin suurennuslasi, kun tarkastelee omaa itseään, käytöstään ja motiivejaan. Liian usein oma täydellisyys häikäisee niin ettei näe paljoakaan tai sitä kaikkein tärkeintä.

Älä nyt mutsi pahastu!

Olen aikanaan yrittänyt opettaa lapsilleni hyviä käytöstapoja. Perusasioita ovat vaikkapa tervehtiminen, ruokailutavat ja ruokapöydässä käyttäytyminen sekä suhtautuminen iäkkäämpiin ihmisiin. 

Naapureita tervehditään ja kylään tulevia vieraita tervehditään, mielellään kätellen. Kun ihmisille puhutaan, heitä katsotaan silmiin. Opetellaan syömään erilaisia ruokia ja käyttämään aterimia oikein, eikä lippis kuulu päähän ruokapöydässä, olipa tukka sen alla kuinka huonosti tahansa. Puhelimia ei räplätä ruokapöydässä, kun on seuraa; yksin ollessa ei ole niin tarkkaa. Itseään vanhemmille annetaan täysissä liikennevälineissä paikka, ja isovanhempia kunnioitetaan, vaikka he puhuisivatkin joskus vanhuudenhöperyyksiä. Muiden muassa.

ikävien asioiden mainitseminen

En voi sanoa olevani itse aina kovin taitava, mutta siitä huolimatta yritin aikanaan opettaa lapsille myös, että ikävätkin asiat voi sanoa kauniisti. Se on vaatinut vähän harjoittelua, sillä ensimmäiset muistikuvat lasten suusta eivät olleet aina rohkaisevia. 

Poikani taisi olla ekaluokkalainen, kun olin ostanut mielestäni kovinkin tyylikkään talvihatun, jota esittelin hänelle. Poika katsoi minua silmät laajenneina ja tokaisi:

– Toi pääs et kyllä tuu hakeen mua futistreeneistä!

Ymmärsin yskän, ja totta puhuen kyseinen hattu jäi varsin vähälle käytölle.

Tytär taisi olla jo teini-ikäinen, kun olimme lähdössä juhannuksena maalle mökille. Sanoin hänelle, ettei kannata ottaa sinne landelle mitään hyviä vaatteita, kun niihin tarttuu aina niin ikävä mökin haju.

– Joo ei, mä otankin vaan kaikki paskat vaatteet, sanoi tytär ja heitti juuri hänelle antamani t-paidan kassiin.

Älä nyt mutsi pahastu

Myöhemmin tapahtui kuitenkin hyvänsuuntaista kehitystä, sillä muistiin on jäänyt kolme erillistä kertaa, kun itseäkin hymyilytti. Oli opittu käyttämään erilaisia lieventäviä lisukesanoja: vähän, ihan, älä nyt, ei millään.

Poika oli teini-iässä, kun lähdimme samaa matkaa kaupunkia kohti. Bussipysäkillä poika kysyi vaivautuneen näköisenä:
– Älä nyt mutsi pahastu, mutta voidaanks me istua bussissa eri rivillä? 

Toisen kerran olin juuri tullut kampaajalta:
– On toi sun tukka ihan kiva, mutta eikö se oo vähän lyhyt? 

Ja kolmannella kerralla olin paistanut meille ”maukkaat” pihvit:
– Ei äiti millään pahalla, mutta tää pihvi on vähän kuivaa.

Yksi suu ja kaksi korvaa

Ei ole suinkaan sattumaa, että ihmisellä on kaksi korvaa ja vain yksi suu. Turhan usein saa kuitenkin omastakin käytöksestä havaita, että aivan kuin ihmisellä olisikin kaksi suuta ja vain yksi korva, sillä suu käy usein liikaa ja korvat jököttää päässä turhan panttina. 

Ihminen tykkää lähtökohtaisesti puhua – ja varsinkin itsestään. Moni on tykästynyt jopa niin kovasti omaan ääneensä, ettei malta mitenkään olla hiljaa ja antaa tilaa toisille, saati toisenlaisille äänille. 

Kun ei saa suunvuoroa

Eduskuntavaalien vaalikeskustelut (jos niitä nyt voi keskusteluiksi kutsua) ovat tästä suorastaan kauhistuttava esimerkki. Suomalaiselle keskustelukulttuurille on ollut perinteisesti ominaista selkeä vuoronvaihto ja tilan antaminen seuraavalle puhujalle. Kun toinen vaikenee, keskustelukumppani on voinut vaivattomasti ottaa oman vuoronsa keskeyttämättä toista.

Tällainen keskustelukulttuuri ei ole suinkaan yleismaailmallista, vaan monissa kulttuureissa päälle puhuminen ja puheenvuoron varastaminen toiselta on aivan normaalia eikä sitä koeta mitenkään epäkohteliaaksi. Sitä jopa edellytetään, tai voi helposti antaa itsestään tuppisuisen tai jopa vähän hidasälyisen vaikutelman. 

Muistan kun asuin ensimmäisen kokonaisen vuoden Saksassa ja kielitaitoni oli kyllä paperilla ihan hyvä, mutta käytännössä vielä varsin kankeaa. Meni lähes vuosi, ennen kuin aloin päästä mukaan keskusteluun isossa porukassa. Alussa nimittäin odottelin kiltisti, että joku olisi kohtelias ja antaisi suunvuoron. Sitten tajusin, että saanpa odotella pitkään; niin ei käy nyt eikä tulevaisuudessa. Niinpä aloin vähitellen tuikkia omia ajatuksiani väliin. Aika pitkään vain muotoilin lauseita päässäni ja havaitsin, että kun lause oli valmis, puhuttiin jo jostain muusta. Lause kerrallaan kuitenkin tunkeuduin mukaan keskusteluihin ja vuoden kuluttua en ollut enää pelkkä suu ja silmät ammolla istuva sivustaseuraaja. Myöhemmin opin lisäksi, että jos halusi saada asiansa hoidetuksi vaikkapa jossain virastossa, ei auttanut olla vain kohtelias, vaan piti olla suomalaisen näkökulmasta jopa aggressiivinen.

Ainutlaatuiset vaalikeskustelut

Toki me täällä kotimaassakin ollaan aina myös puhuttu toistemme päälle, joku enemmän, toinen vähemmän. Mutta sitä pidetään monissa tilanteissa epäkohteliaana. Samanmielisyys annetaan helpommin anteeksi, mutta kun päälle puhuu henkilö, joka puhuu aivan oman ajatusmaailmaan vierestä, paheksunta on raskaampaa.

Vaalikeskustelut ovat tietenkin oma lajinsa ja poikkeavat luonteeltaan tavallisista asiakeskusteluista. Ajatusten vaihdon sijaan tavoitellaan voittoa. Kuvitellaan, että omat ajatukset ovat tärkeämpiä ja parempia kuin muiden. Ja kun tulevaisuus on tiukasti kiinni näyttävissä puheenvuoroissa, vaalipaneeleissa rikotaan normaalia enemmän perinteisiä suomalaisia keskustelutapoja. 

Tämä kevät on kuitenkin ollut ainutlaatuinen. Erityisesti naiset huutavat toistensa päälle ymmärtämättä ollenkaan, että heidän sanottavansa hukkuu kahden muun samaan aikaan pauhaavan kakofoniaan. Yleisö voi vain pyöritellä silmiään ja suojella korviaan, vaikka juuri heitä yritetään sanomisilla vakuuttaa.

Joskus kun suomalainen yrittää huonolla menestyksellä väitellä mielipiteistä, toivoisi enemmän vanhaa kunnon suomalaista pidättyvyyttä. Silloin voi olla ääneti pitkäänkin, jos ei ole mitään sanottavaa – ja varsinkaan mitään viisasta sanottavaa.

Kuuntele ja kunnioita

Raamattu opettaa, että ”itse kunkin tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan” (Jaak. 1:19, 1992). Se on vallan mainio ohje. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että me vain vaikenemme, jotta toisella on mahdollisuus puhua. Meidän tulisi myös aktiivisesti kuunnella ja ottaa vastaan. Se on vuorovaikutusta. 

Sitä tarvitaan silloinkin, kun toisen ajatukset ovat käsittämättömiä ja omasta mielestä vääriä, vaikka joihinkin piireihin tuntuukin iskostuneen uusi toimintatapa, että silloin ei sitten keskustella ollenkaan. Se on helppo tie, mutta ei kovin rakentava. Sillä eihän vuorovaikutus tarkoita sitä, että pitää omaksua toisen mielipiteet. Joskus ne voi jättää omaan arvoonsa. Mutta voi silti kuunnella ja vastata toista kunnioittaen.

Vuorovaikutuksen ensisijainen tarkoitus ei ole muuttaa mielipiteitä omien kaltaisiksi – se on propagandan tehtävä –, vaan olla yhteydessä ja vaihtaa ajatuksia. Hyvänä alkuna olisi herkistää korviaan ja hidastaa kieltään. Silloin toteutuisi usein tuon aiemman raamatunjakeen loppuosakin, jonka mukaan tulisi olla myös ”hidas vihaan”. 

Paremmiksi kuuntelijoiksi

Olen ollut menneen vuoden aikana vetäjänä kristillisessä Krito-toipumisryhmässä. Siinä periaatteena on, että jokainen saa puhua vuorollaan yhtä pitkän ajan, ja muiden tehtävä on vain kuunnella. Kukaan ei kommentoi, keskeytä, arvioi eikä arvota. Eikä varsinkaan kauhistele toisen kertomaa. Se oli aluksi vaikeaa, sillä kun suu piti pitää kiinni, eleet ja ilmeetkin tahtoivat jämähtää. Vähitellen kuitenkin rentouduimme, ja lopputulos oli huikea. Kun kuunteli muiden tarinoita, oppi heijastamaan niitä vasten myös omaa elämäänsä, kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Saattoi oppia jotain uutta toiselta ja samalla omasta itsestä.

Sanassa luvataan, että lempeät sanat on kuin valuva hunaja. Ne ovat makeita sielulle ja lääkettä luille (Sananl. 16:24, RK). Minä uskon, että myötätunto ja lähimmäisenrakkaus muokkaa meidän sanoja ja tekee meistä myös parempia kuuntelijoita. On helpompi kuunnella, kun tuntee kiinnostusta ja lämpimiä tunteita toista kohtaan. Ja kun on rakkautta, niin puheetkin ovat sen mukaisia, enemmän hunajaisia kuin vihaisia.

Vieraanvaraisuus on ollut vähissä

Olen pitänyt itseäni suhteellisen vieraanvaraisena tyyppinä. Mutta viimeisen parin vuoden aikana en ole juuri vieraanvaraisuuttani osoittanut. Sen sijaan olen mökkiintynyt yksikseni omaan ei niin matalaan, mutta pienehköön majaani. 

Olen miettinyt syitä. Korona-aika ihmisiä toisistaan eristävine vaateineen on varmasti yksi tekijä. Se on jäänyt päälle. Kun tapaamiset vähenivät, niitä ei ole enää saanut aikaiseksi herätellä uudelleen eloon – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. 

Vieraanvaraisuus on ollut vähissä, mutta nyt pöytä on katettu.

Ikä ja ajatukset

Toinen tekijä taitaa olla ikä, vaikka kuulen jatkuvasti varoituksia, ettei sen taakse pitäisi mennä. Antakaa minun mennä! Se ei ole minulle ongelma, mutta vaikka kuinka haluaisin olla yhä voimissani ja 35, olen 20 vuotta vanhempi enkä monessakaan suhteessa enää niin voimissani. 

Liian usein viikonlopun tullessa lankean helppoon kotoiluun, puolihuolimattomaan siivoiluun ja jauhelihasoppaan, jota syön hyvällä ruokahalulla, mutta en välttämättä tarjoaisi vieraille. Nautin, kun voin käydä rauhalliseen tahtiin aamu- tai aamupäiväuinnilla meressä, istua pitkään aamiaispöydässä omissa ajatuksissani, lueskella, sometella ja tehdä jotain omissa oloissani tai olla tekemättä mitään. 

Liian usein en jaksa ajatusta vierasvaroista, kaupassakäynneistä sun muista, mikä edeltää vieraiden vastaanottamista. Siitäkin huolimatta, että jos vaivautuisin, vieraiden vastaanottaminen olisi ilo ja mielen virkistys.

Tilaa toisille

Puhumme aina ystävien kanssa siitä, miten ei tarvitse nähdä suurta vaivaa. Uskon siihen vakaasti, sillä en odota suurta vaivaa, kun menen itse vieraaksi, eikä minua varsinkaan kiinnosta, missä siivossa kenenkin koti on. Silti saatan nähdä itse sitä vaivaa, ja joskus se vaiva on jo pelkkänä ajatuksena vuoren kokoinen ja estää ilon ja virkistyksen, joka odottaisi vuoren takana. Miksiköhän syytän ikää, kun pitäisi oikeastaan syyttää omaa vääristynyttä ajatusmaailmaansa?

Menneellä viikolla onnistuin kuitenkin näkemään vuoren yli ja taakse. Kutsuin vihdoin vieraita brunssille.

Nyt koti tuoksuu puhtaalta lattianpesun jälkeen, ja tamppasin vihdoin villamatonkin juuri ennen lumimyrskyä. Tosin en tiedä, kuinka hyvin puhdistui, mutta ainakin oma ulkoilutakki näytti sen jälkeen villatakilta. Broileripullat on paistettu, salaattipohja maustumassa, kuohuva kylmässä ja pöytä katettu. Pussillinen suklaapalojakin oli brunssipöydän makeutukseksi, mutta työ vaatii aina veronsa.

Sinivalkoinen kattaus.

Vieraanvaraisuus on tilan tekemistä toisille.

Luin jostain, että vieraanvaraisuudessa on kyse ennen kaikkea isännän tai emännän ja vieraan välisestä suhteesta ja että se ”syntyy tilan tekemisestä toiselle” (Höckert, 2015). Minusta se on mukavasti sanottu. Olen nyt tehnyt tilaa huomiseksi muillekin kuin itselleni. Se tuntuu pitkästä aikaa hyvältä. Ja kun kaikki on viittä vaille valmista, aamuksi jää enemmän aikaa vaikka rauhalliselle uinnille hileisessä meressä. Vieraita odotellessa.

Ekstrovertti vai introvertti?

Luulin olevani ekstrovertti

Aivan viime vuosiin asti olen ajatellut olevani ekstrovertti. Sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut, ripeäotteinen – joku, jonka on helppo tutustua uusiin ihmisiin ja avata suunsa ryhmässä, kun muut katselevat varpaitaan. 

Pitää paikkansa. En pelkää ottaa kontaktia vieraisiinkaan ihmisiin, tykkään hyvistä keskusteluista ja olen verraten kärsimätön, jos vaikkapa työyhteisössä ei kyetä tekemään päätöksiä, vaan haahuillaan jossain välimaastossa, niin ettei kukaan oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Ja olen epäsuomalainen siinä, etten kestä tietyissä tilanteissa hiljaisia hetkiä, vaan täytän ne itse, jos kukaan muu ei avaa suutaan.

Kyse on temperamentista

Mutta ekstroverttius ei ole niin yksiselitteistä. Se ja sen vastakohta introverttius ovat temperamenttipiirteitä. Niistä on aika monia vääriä käsityksiä, kuten vaikka että introvertti ihminen olisi automaattisesti ujo. Ne ovat kuitenkin eri asioita.

Temperamenttipiirteet ovat synnynnäisiä ja varsin pysyviä. Omaa temperamenttiaan ei voi siis muuttaa, mutta ihminen voi opetella toimimaan toisin kuin temperamenttinsa puolesta olisi luontevaa, sillä käytös ja toiminta ovat oppimisen tulosta. Usein on tarpeen kouluttaa omaa temperamenttiaan kohti keskivertoa. Se tekee elämästä helpompaa, sillä ääripäillä on tapana räjäytellä kanssaihmisten tunteita suuntaan ja toiseen.

Olenko edes introvertti?

Jos kuitenkin introvertit ovat tyypillisesti vähemmän riskejä ottavia, analysoivia, asioita pitkään pohdiskelevia, itsenäisiä ja rauhaa kaipaavia, tunnistan itseni niistäkin. Pidän itsenäisestä työskentelystä, ja vaikkapa työpaikkailmoitusten ainaiset vaatimukset tiimipelaamisesta ahdistavat. Avokonttorit eivät ole minun juttuni. Tarvitsen työskentelyyn oman soppeni, sillä häiriinnyn muiden puheluista, omenan rouskutteluista tai pitkien kynsien nakutuksesta näppäimistöllä.

Mutta olenko kuitenkaan introvertti? En ehkä sen enempää kuin ekstroverttikään. Tykkään sosiaalisista tilanteista, useimmiten. Tykkään olla seurassa, mutta mieluiten kahden kesken tai pienellä porukalla. Isossa porukassa jään tarkkailemaan, ja väkijoukoista en ole pitänyt koskaan. Joulunavaukset Senaatintorilla eivät ole minua varten.

Sittenkin jotain muuta?

Rakastan yhä enemmän yksinoloa, rauhaa ja jopa täydellistä hiljaisuutta. Omissa ajatuksissa olemista, sillä niitä riittää välillä liikaakin. Olen miettinyt jälkikäteen, oliko uupumukseni ja masennukseni osasyy aikanaan se, että tunsin itseni väärin ja hakeuduin tilanteisiin ja elämäntapaan, joka haastoi minua väärällä tavalla ja uuvutti. Että ajattelin olevani sosiaalisempi kuin olen ja kaipaavani enemmän toimintaa ja tapahtumia kuin todellisuudessa kestin. Mene ja tiedä, mutta ainakin tärkeä osa paranemistani oli karsiminen, karsiminen ja vielä kerran karsiminen.

Olen kuvaillut itseäni sosiaaliseksi erakoksi, mutta sekin kuvaus on jo kärsinyt inflaation, kun lehtijutuissa vilahtelee tuon tuosta sosiaalisia erakoita. Olisin mieluummin jotain omaperäistä. Voisin olla vaikka joku muuvertti.

—

Liisa Keltikangas-Järvinen on suuresti ihailemani psykologian professori emerita, joka on puhunut paljon myös mediassa yleistajuisesti temperamentista ja persoonallisuudesta. Suosittelen hänen kirjojaan, jos aihe kiinnostaa. Esim. Temperamentti ja koulumenestys (WSOY, 2006) auttoi aikanaan ymmärtämään paremmin paitsi omaa lasta, myös itseäni.

Miehen kanssa kävelylenkillä

Miehet on miehiä ja naiset naisia, tai toiset Marsista ja toiset Venuksesta. Todisteena siitä voisi toimia vaikkapa tämä miespuolisen kaverin kanssa tekemäni kävelylenkki muutaman vuoden takaa. Autolla.

Miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta.

Kun mies lähtee kävelylenkille. No, ystävä ei sentään ollut ihan puku päällä, mutta tuo kulkuväline. Kuvituskuva: Pixabay.

Jostain kumman syystä miehet haluaa lähteä kävelylle mahdollisimman kauas. Niin kauas, että on pakko mennä autolla, koska muuten ei jaksaisi enää kävellä takaisin.

uusi auto

No, kaveri tuli sitten hakemaan. Oli juuri saanut pitkään odottelemansa uuden auton, jota tietty piti vähän esitellä.

– Laitetaan kuule takit ajomatkan ajaksi tänne peräluukkuun. 

Mies hipsuttelee jotakin takaluukussa näkyvää nappulaa, niin että on pakko kysyä: 
– Mikäs nappula se on?
– Siitä saa katos tätä luukkua vähän enemmän auki, jos on liian ahdasta.
– Vau, oikein kaksi erilaista avautumiskulmaa! Tosi kätsy.

Kehä ykkösellä kaveri jarruttaa liikennevaloihin rauhallisesti. Nostaa kädet ja melkein jalatkin ylös.
– Kato, tää jarruttaa ihan itsekseen.
– Vau, eikö se oo vähän pelottavaa?
– Ei, kato tän etäisyyden edellä menevään autoon saa säätää ihan itse. Ja auto lähtee itsekseen liikkeelle, kun edellä menevä lähtee eteenpäin.
– Tosi kätsy.

On ruuhka-aika. Ollaan menossa Nuuksioon, mutta ilta alkaa jo hämärtää. Onneksi on hyvät valot.
– Eiks oo aika kiva kojetaulu? Digitaalinen.
– Jep. Tosi magee.
– Ja katopa jalkatilaan. Sielläkin on valot.
– Tosi kätsyt. Osaa laittaa jalkansa oikeaan paikkaan.
– Eihän ne ovien valot häikäse?
– Ei yhtään. Ja mulla on laukussa aurinkolasit.

Kohta hämärtää

Ollaan Vihdintiellä. Ilta alkaa tosiaan hämärtää. Oikealla näkyy korkea mäki, jonka laella lepattaa tuulipussit. Kysäisen kaverilta:
– Hei, mikäs toi mäki on?
– Se on Paskamäki.
– Täh?
– Sellanen täyttömäki, mut sitä sanotaan Paskamäeksi. Siellä on hyvät kävelyreitit ja pitkät portaat, jotka voi nousta ylös. Oon käynyt joskus lenkillä.
– Pitäiskö mennäkin sinne? Ettei ehdi tulla ihan pimeetä. Eihän siellä haise?
– Ei haise. 

Ajettiin Paskamäen juurelle ja astuttiin ulos autosta. Mies vinkkaa:
– Näetkö siinä ovenkahvassa sen loven? Ei sisäpuolella, vaan sinä ulkona. Ei se, ku siinä kahvassa!
– Ai tää pieni viiva?
– Koske sitä.
– Miksi?
– No koske nyt.

Kosken, ja ovet sulkeutuu.
– Vau! Mut mikset sä voinut vain käyttää avainta?
– No ettei tarvi ottaa avaimia taskusta.
– Tosi kätsy. Kävellään nyt tonne Paskamäelle. Täällä on jo ihan pimeetä.