Adrianmeren aalloissa
Perjantai 28.6.2024
Tänään illalla kävelin pitkin Durrësin rantabulevardia Albaniassa. Maassa, jonka muistan kouluaikoinani olleen Euroopan suljetuin. Paljon on sittemmin tapahtunut. Tämäkin on niitä maita, joissa en olisi koskaan kuvitellut käyväni. Mutta elämä on pienten ihmeiden ketjua.
Durrësin rantabulevardi vähän ennen auringonlaskua.
Maisemasta olisi ollut vaikea päätellä, missä olen. Moni veikkaisi Espanjaa, Marokkoa tai vaikka Israelia. Lämmintä kuitenkin on, ja lämpö on aivan toisenlaista kuin Suomen helle.
Pohjoisen kasvatti
Kun päivällä hikoilin lounasaikaan ruokani äärellä ja katselin paikallisia, jotka eivät tuntuneet olevan kuumuudesta moksiskaan, ymmärsin jälleen olevani pohjoisen kasvatti ja sinne istutettu. Pohjoisessa olen elänyt, viihtynyt ja siihen elämään sopeutunut.
En usko, että voisin etelämaalaistua. Minussa ei ole etelän temperamenttia, ääniä tai huolettomuutta. Olen hitaasti lämpenevä. Tarvitsen aikaa tarkkailla rauhassa ennen kuin sulaudun joukkoon. Tosin tähän joukkoon en vaaleuteni ja kalpeuteni vuoksi ihan helposti sulaudu.
Yhden rannalla nautitun lasillisen aikana aurinko meni mailleen. Jäi vain taivaan puna.
Mainingit ja laskeva aurinko
Vasta illalla pääsin tosissani nauttimaan ympärillä näkyvästä, kun istahdin alas rantaterassille ja kuuntelin meren maininkeja. Ne tulevat täällä rantaan tasaisina rannanlevyisinä lauttoina, ja niistä kuuluu aivan omanlaisensa ääni. Sitä ääntä en kuule Eiranrannassa. Meret ovat niin erilaisia.
Iltauinti Adrianmeressä pyyhkii pois päivän kuumuuden.
Ilta-aurinkoa vasten ihmiset peilautuivat mustina siluetteina. Meri oli hopeansininen, ja horisontti alkoi vähitellen punertaa. Kun rannan iltaelämä ei ollut vielä käynnistynyt, olin paikalla parhaaseen aikaan. Sain imeä maisemaa tyynessä hiljaisuudessa.
Yhden lasillisen aikana näin auringon laskevan. Kävelin vielä matalaa rantaa pitkin Adrianmeren aaltoihin ja huuhdoin pois päivän kuumuuden. Kiitin hetkestä ja tästäkin uudesta kokemuksesta.
Kiitos hetkestä.
