Luen kirjoja, mutta en käy kirjamessuilla
Olen lukija ja rakastan kirjoja, ja aivan erityisesti perinteisiä kirjoja paperisivuineen päivineen, mutta en koskaan käy kirjamessuilla. Muistaakseni olen käynyt kerran tai kahdesti, mutta kokemus ei säväyttänyt. Joku saattaa ajatella, että on siinäkin kirjafriikki.
En käy kirjamessuilla, koska en kestä väenpaljoutta enkä viihdy isoissa tapahtumissa. Minulle kirjoissa ei ole olennaista messuhallin iso tila, ihmishälinä tai lavatapahtumat, joissa puhutaan joskus väkinäisestikin kirjoista. Mutta kun joku joskus puhuu innostavasti kirjoista, se jää mieleen, kuten viime sunnuntaina Taidekoti Kirpilän Soiva Kivi -luentokonsertissa.
Taidekoti Kirpilän tyylikäs olohuone ja upea ikkunanäkymä Töölöön.
En ole järin innostunut Aleksis Kiven melankolisista ja jäyhän suomalaisista tuotoksista, mutta kirjailija, teatteriohjaaja Juha Hurmeen räväkkä ja – teemaan sopien – mielipuolisen asiantunteva kuvaus Kiven tuotannosta sai suorastaan himoitsemaan tarttumista Nummisuutareiden tarinaan. Voiko kirja olla tylsä, jos joku kertoo sen taustat ja juonen niin räiskyvän koukuttavasti?
Ei hälinää eikä kokoontumisajoja
Kirjamessut on kuin kokoontumisajot, joihin en niihinkään lähtisi. Mutta ahdas Uudenmaankadun antikvariaatti, jossa tuoksuu kirja mutta ei myyntivoitto, tai pieni kahvila–kirjakauppa, johon voi jäädä lukemaan ostostaan, sopii makuuni. Ihanimmissa kirjakaupoissa tai kirjastoissa vallitsee hiljaisuus, jonka rikkoo vain sivujen kääntelystä kuuluva suhahdus tai tömähdys, kun kirja vahingossa lipsahtaa käsistä lattialle.
Jos pitää vielä valita kirjakaupan ja kirjaston väliltä, valitsen usein kaupan, sillä haluan saada monet kirjat omaksi, jotta ne ovat käsillä juuri silloin kun tarvitsen ja jotta voin piirtää niiden sivuille vaikka lentokoneita, jos siltä tuntuu. Yleensä tyydyn kyllä alleviivauksiin ja marginaalimerkintöihin.
Sitä paitsi niskani väsyvät kirjastossa. Se, että kulkisin pää vinossa yrittäen lukea kirjan selkätekstiä etsiessäni sopivaa kirjaa, tuntuu iän myötä yhä raskaammalta. Kaupoissa esillepanot helpottavat etsijän työtä. Siksi kirjasto on paikka, josta haen lähinnä ennalta tietämäni ja varaamani kirjat. Mutta kirjaston tunnelmasta kyllä nautin. Tykkään perinteisestä kuiskuttelumeiningistä, ja siksi modernit pelivälinvaraamo- tai hoplopkirjastot eivät olekaan suosiossani.
Luen kirjoja, jotka kiinnostavat minua, en välttämättä kirjoja, jotka kiinnostavat ajankohtaisuutensa vuoksi ihmislaumoja.
Kiinnostus vs. ajankohtaisuus
Kirjamessut on uutuuskirjojen paraatipaikka. Sekään ei minua houkuta. En lue erityisesti kirjoja, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia, vaan luen kirjoja, joiden aiheet minua juuri tietyllä hetkellä kiinnostavat tai puhuttelevat. Nämä kaksi, eli uutuudet ja kiinnostuksen kohteeni, eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Parhaat kirjat eivät suinkaan aina ole uusimpia, vaan kenties vuosikymmeniä vanhoja. Vähän kuin elokuvatkin.
Olen siis outo lintu kirjamarkkinoilla. Mutta tämän vuoden Helsingin kirjamessuilta kuuntelin videopätkän lavatapahtumasta, jossa näyttelijä Pirjo Lonka puhui elämänsä kirjoista. Siinä yhteydessä hän mainitsi, että oli teini-ikäisenä kipuillut sen kanssa, että on erilainen – koska me ihmiset olemme erilaisia –, mutta me emme vain osaa vielä silloin suhteuttaa sitä kaikkeen muuhun.
Ehkä olen samassa tilanteessa. Ehkä en vain vielä osaa suhteuttaa erilaisuuttani kirjojen kuluttajana kaikkeen muuhun.
