Elämä on hauras
Keskiviikko 12.3.2025
Kun astuin ulos sairaalan ovesta, maisema oli muuttunut täysin. Päivän valo oli poissa, ja harmaa maa oli muuttunut valkoiseksi. Katuvalojen keilassa näkyi, miten sateli hiljakseen lunta. Oli ihana hiljaisuus, sillä lumi ei pidä ääntä. Piha oli tyhjä. Olimme vain minä ja jänis, joka loikki samassa esiin pusikosta ja tien yli.
Raitis ilma tuntui hyvältä.
Kun astuin ulos sairaalan ovesta, päivän valo oli poissa ja sateli hiljalleen lunta.
Läheisten hätä tekee levottomaksi
Kurkussa tuntui itkua. En tiedä, oliko se helpotusta vai luopumisen tuskaa. Tai jossain tulevaisuudessa tulevan tuskan ennakointia.
Potilas voi hyvin. Ajatus oli entisellään. Kasvojen vammatkin olivat lähteneet paranemaan vauhdilla. Olin odottanut pahempaa. Sain hieroa hänen jalkojaan ja rasvata kasvoja, laittaa yöksi silmätipat ja peitellä, ettei tule kylmä. Pidimme pitkään kädestä kiinni. Molemmat olivat säikähtäneet. Molemmilla silmät kostuivat.
Elämän hauraus muistuttaa aina ajoittain itsestään. Kun arki pyörii, sitä ei aina tahdo muistaa tai siihen ei kiinnitä huomiota. Sitten yksi puhelinsoitto herättää muistamaan, mikä on oikeasti tärkeää ja millainen meidän elämämme todellisuus on.
Vaikka en ole murehtijoista pahimpia ja vaikka tiedän, miten turhaa murehtiminen on, läheisten hätä ja elämän haasteet saavat olon levottomaksi. Pari päivää on ollut vaikeaa keskittyä mihinkään, kun ajatukset pyörivät ympyrää ja maalaavat kuvia, jotka eivät välttämättä ole tosia.
Katumusta elämän lopulla
Olisinko voinut toimia toisin, ja miksi en toiminut toisin? Jos vain…
En ole aina vapaa syyllisyyden tunteista, vaikka ymmärrän, että en ole syyllinen tapahtumiin, jotka ovat osa elämää. Joskus monien sattumien summia, jos niin uskoo, tai vain yksinkertaisesti niin tarkoitettuja, koska kaikella on aikansa ja paikkansa.
Tänään kuitenkin muistan, että elämä on hauras, ja rikkauksista suurimpia ovat toiset ihmiset. Kun läheinen, ystävä, tuttava tai kaukaisempikin tulee mieleen, en viivytä viestiä, enkä soittoa enkä vältä tapaamista, jos se suinkin on mahdollista.
Harva katuu elämänsä lopulla sitä, että on tehnyt liian vähän töitä tai saavuttanut liian vähäpätöisen aseman yhteiskunnassa. Mutta moni on katunut sitä, että ei ole elänyt omannäköistään elämää välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Ja että on antanut liian vähän aikaa ystäville ja ihmisille, jotka ovat tärkeitä ja rakkaita.
