Yli vuorten, ohi jättiläisten

Muistan jo seurakunnan päiväkerhosta alle kouluikäisenä raamatunkertomuksen Daavidista ja Goljatista. Silloin se jäi mieleen lähinnä tarinana rohkeasta nuoresta miehestä, joka oli pienestä koostaan huolimatta vahva ja onnistui surmaamaan kaikkia pelottaneen jättiläisen linkoamalla kiven sen otsaan.

Tarinassa on kuitenkin kyse jostain aivan muusta kuin ihmisen rohkeudesta ja voimasta. Goljat ei tullut lyödyksi Daavidin urheuden tai minkään muunkaan ominaisuuden tähden, vaan siksi, että Jumala oli hänen kanssaan ja Daavid pani kaiken luottamuksensa yksin Häneen. Viisaus, rohkeus ja voima tuli Jumalalta. 

Ei ihmisvoimin

Daavidin ei tarvinnut rynnätä taisteluun miekkojen ja keihäiden kanssa, sillä riitti, että hän kohtasi vihollisen Jumalan nimessä (1. Sam. 17:45; 33/38). Hän riisui jopa suojavarusteet, jotka oli saanut kuninkaalta turvakseen, sillä ne istuivat huonosti ja tekivät vain liikkumisen hankalaksi. 

Niin käy usein, kun turvaamme inhimillisiin keinoihin. Ne hiertävät tai jäävät vajaiksi. Daavid ymmärsi, ettei niitä tarvittu, vaikka tilannetta sivusta seuranneet naureskelivat ja ajattelivat pojan olevan matkalla suoraan suden suuhun.

Meillä on jokaisella elämässämme omat Goljattimme, jättiläismäiset haasteet, jotka tuntuvat voittamattomilta. Ne voivat olla vaikeita ihmissuhteita, rankkoja elämäntilanteita, haastavia päätöksiä, kipuja, virheitä ja mielen taisteluja. Ne ovat usein muille näkymättömiä, mutta seisovat edessämme kuin vuori, jota emme usko voivamme ylittää.

Jättiläinen seisoo edessä

Muutama viikko sitten heräsin lähes joka aamu siihen tunteeseen, että näkymätön jättiläinen seisoo edessäni, pelottelee ja pyrkii vakuuttamaan, etten mitenkään voi päästä sen ohi. Sen edessä on suuri houkutus joko vaipua epätoivoon tai lähteä etsimään kiertoteitä ohi sen, mille ei mahda mitään. 

Mahdottomuudesta nouseva ahdistus on lamaannuttavaa. Sitä vastaan on taisteltava, mutta ei omin käsin eikä voimin. Suurinta taistelua ei käydä ”ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan” (Ef. 6:12; 1992). Mielessä, ajatuksissa ja tunne-elämässä taistelu on usein suurinta.

Tuntui miltä tuntui tai näytti miltä näytti, on turvattava uskoon – polttoaineeseen, joka ruokkii luottamusta Jumalaan. Vain Jumala voi antaa viisauden ymmärtää, miten jättiläiset voitetaan, kestäväisyyttä odottaa oikeaa hetkeä sekä voiman toteuttaa Hänen suunnitelmansa. Siksi ristin käteni, nostan katseeni ja vaikka huudan, ellen muuten usko tulevani kuulluksi. Mutta en lähde pohtimaan omia mahdollisuuksiani ja inhimillisesti viisaita keinoja, vaan vetoan Hänen lupauksiinsa tilanteessa, jossa vuori on liian suuri eikä ratkaisua vielä näy.

Pienet sinapinsiemenet

Helppoa se ei ole, sillä niin monet äänet ympärillä kehottavat toimimaan toisin. C. S. Lewis muistuttaa, ettei pidä kuunnella niitä, jotka väittävät menestyksen ja oikean tien löytyvän ilman yhteyttä Jumalaan. Moni kuvittelee selviävänsä yksin omassa viisaudessaan, mutta se on vain ylpeän sydämen puhetta tai turvaamista ”vaunuihin ja hevosiin”, kuten Psalmeissa sanotaan. Sellaiset kaatuvat lopulta maahan, mutta se, joka tunnustaa Jumalan nimeä, nousee ja pysyy pystyssä (Ps. 20:8; 33/38).

Onneksemme haasteelliset hetket eivät edellytä meiltä suurta uskon sankaruutta, sillä sinapinsiemenkin verran uskoa riittää. Minulla on kaapissa pussi sinapinsiemeniä ja voi, miten pieniä ne ovatkaan! Hentoisia ja kevyitä, ja silti niihin verrattavaa on usko, jolla voi siirtää vuoria. 

Ihmisjärjelle uskon voima on käsittämätöntä. Sen varaan on vain heittäydyttävä epäröimättä ja kyseenalaistamatta. On oltava hiljaa ja annettava Jumalan olla Jumala. Hän sotii meidän puolestamme.

Jos teillä olisi uskoa sinapinsiemenenkään verran,
niin te voisitte sanoa tälle vuorelle:
”Siirry täältä tuonne”, ja se siirtyisi,
eikä mikään olisi teille mahdotonta.
– Matt. 17:20

Vain epäusko pitää vuoret ja jättiläiset paikoillaan.