Valopilkkuja pimenevässä syksyssä

Olen viime aikoina kirjoitellut paljon, mutta julkaissut vähän, ellei työjuttuja, viikoittaista podcastia ja radion puheblogia lasketa. Maailmantilanteen ja kotimaan politiikan herättämät ajatukset ovat pyörineet hyrränä päässä, mutta kun hyrrä on pysähtynyt ja sanat ovat tulleet paperille, ne ovat tuntuneet paitsi negatiivisilta, myös puolinaisilta, loppuhuipennusta odottavilta ja jotenkin turhilta. Raakileita on siis paljon.

Ympäröivä maailma ei juuri herätä positiivisia tuntemuksia. Sotaa, iskuja, syyllisten etsintää, panettelua, somekohuja, katuväkivaltaa, paljastuksia, itkuja, eroja, Onlyfans-tarinoita. Niistä ei oikein saa aikaiseksi mitään rohkaisevaa tai myönteistä. 

Syksyn hiljaiseloa

Oma elämä on valoisampaa, vaikkei se mitään jatkuvaa päivänpaistetta olekaan. Varsinkaan nyt, kun illat ovat pimentyneet ja ensimmäiset pakkasyöt takana. Muutama lumihiutalekin tuli Helsingissä menneellä viikolla.

Mutta oma elämä on hiljaisuudessaan niin vähäeleistä, ettei siitä oikein juttua irtoa. Saatan laittaa kalenteriin tapahtumia, joihin mennä, mutta kun hetki lähestyy, jäänkin mieluummin kotiin. Kotisohva on käynyt rakkaaksi, minkä huomaa erityisesti, kun astuu vaa’alle. 

Jonkin verran tietty liikun. Mian kanssa pelataan taas viikoittain tennistä, ja pitkin kesää on tullut pyöräiltyä. Nyt vain alkaa pohjoistuuli olla niin viiltävää, että vastatuulessa silmiä vihloo ja välillä tuntuu, että huulet jäätyvät paikalleen. Kumpaankaan ei edes lisäpukeutuminen auta.

Kaipaan rantarauhaa

Meri vetää yhä puoleensa, joskin viime aikoina on tullut käytyä harvemmin. Kylmään mereen pulahtelusta on tullut niin trendilaji, että aamuinen tungos rannalla jo ahdistaa. Olen siirtynyt aamupäivä- tai iltapäivävuoroihin, koska voin, ja koska silloin saa usein uida yksin tai ainakin rauhassa ilman kännyköitä heiluttelevia somettelijoita ja haukkuvien koiriensa kanssa ympärillä pyöriviä. 

Uimaretkissäni olen nauttinut juuri luonnon vaihtelusta, rauhasta ja hiljaisista meren äänistä. En tarvitse siihen ihmislaumoja enkä varsinkaan heidän tuomiaan ääniä.

Illansuussa pari viikkoa sitten uintihetki oli aivan maaginen. Haluaisin kuvailla sitä, mutta en tiedä, voiko sitä ymmärtää näkemättä. Taivas oli erikoisen värinen: oranssia, harmaata ja sinisen eri sävyjä. Pilvien lomasta auringon valo paistoi epäsuorasti, mutta heijastui hopeisina välähdyksinä merenpintaan, joka oli vihertävän harmaa. Vedessä taivas tuntui olevan yllä kuin kupoli. Mieleen tulivat elokuvat, joissa ulkokohtaus on kuvattu sisällä. Kun silmät olivat vedenpinnan tasolla, tunnelma oli samankaltainen – kuin olisin uinut sisämeressä; valo oli niin erikoinen ja erikoisen värinen.

Muuten mietiskelen vain, että pyörän vaihteet pitäisi huollattaa, tukka leikkuuttaa ja kipeä silmä hoidattaa kuntoon. Ei siis mitään merkittävää. Tai ehkä kuitenkin, sillä eräs tunnettu elokuvaohjaaja on sanonut:

Meillä on tapana ylenkatsoa
jokapäiväisen elämän tapahtumia;
emme tunnista,
että niissä voi olla elokuvan aineksia.