Kirsikankukkaista kevättä!
Lauantai 9.5.2026
Kevääseen kuuluu laittaa jonnekin näkyville kuvia kukkivista kirsikkapuista. Laitan ne nyt tällä kertaa tänne blogiin. Ovathan ne kauniita. Kestävät hetken, ennen kuin lakastuvat, ja saavat ihmiset kaivamaan kännykkäkameransa esiin ja parveilemaan kasvustojen ympärillä.
Kirsikkapuiden kukat ovat juuri nyt parhaimmillaan Meripuistossa.
Omat kuvani otin pyöräillessäni aamupäivän uintireissulta Meripuiston läpi kohti kotia. En tiedä, mikä on tilanne Roihuvuoren kuuluisassa kirsikkapuistossa. Mahtavatko puut kukkia jo siellä. Jos niin on, toivottavasti kukat kestävät vielä viikon, sillä kirsikankukkajuhlaa, hanamia, vietetään vasta ensi viikonloppuna.
Rauhaa, rauhaa!
Vesi alkaa meressä jo lämmetä, niin että uintimatkat pitenevät vähitellen. Hohto uinnista ei ole hiipunut, mutta rannassa on enää harvoin niin rauhallista kuin kaipaisin. Tiettyyn kellonaikaan väkeä on niin paljon, ettei penkeiltä löydy tilaa vaatteiden vaihtoon. Tai sitten koiranomistajat uittavat koiriaan rannassa ja mikä pahinta, antavat niiden tehdä tarpeensa rantaan.
Viime viikonloppuna en ollut parhaimmillani, kun menin aamu-uinnille. Takana oli huonosti nukuttu yö, kun olin pitkästä aikaa rohjennut nukkua ilman korvatulppia. Virhe! Alakerran lapsi herätti huudollaan aamuviideltä.
Aina joskus onnistuu vielä löytämään rauhaisan hetken rannasta, kun laituri on tyhjä eikä yksikään koira räksytä tai pissaa rantahietikolle.
Räksyttävä rantakoira
Odotin kuitenkin rauhaisaa aamuhetkeä ja virkistävää uintia. Pettymys oli suuri, kun joku oli ottanut räksyttävän pikkukoiransa mukaan uimareissulle. Rouva itse ui kaukana merellä, ja koira räkytti laiturilla jokaiselle uimarille, väliin pelkälle merivedelle ja pyöri portaiden luona, niin että uimarien oli vaikea päästä takaisin laiturille.
Kun rouva vihdoin itse nousi vedestä, koiran räksytys jatkui eikä omistaja tehnyt elettäkään hiljentääkseen lemmikkiään. Kilahdin totaalisesti. En kyennyt ajattelemaan mitään järkevää, sillä kuulin korvissani vain koiran kimakan räksytyksen. Huusin, että vaienna nyt se koira, eihän tuota jaksa kukaan kuunnella!
Kaikki eivät halua koiraasi joka paikkaan
Hyöty jäi minimaaliseksi. Harmitti vain, kun en kyennyt hillitsemään itseäni. Tiedostan aiempien kokemusten jättämät jäljet. Jouduin edellisessä asunnossani kuuntelemaan naapurin koiran räksytystä lähes päivittäin yhdeksän kuukauden ajan, joten olen edelleen täysin yliherkkä koirien haukunnalle, olivatpa koirat kuinka ihania tahansa.
Useimmiten koirissa ei mitään vikaa olekaan, vaan niiden omistajissa, joiden ajatus on, että kaikki ihmiset haluavat nauttia heidän koiriensa seurasta kaikkialla: uimarannoilla, ruokakaupoissa, ravintoloissa, elokuvateattereissa. Kaikki eivät halua. Tai että ketään ei haittaa, vaikka koira ulostaa portaille, porttikongeihin, jalkakäytäville ja pissaa ovenpieliin, kivijalkakauppojen kukkaruukkujen kylkiin tai hiekkarannoille, joissa lapset kaivelevat hiekkakakkujaan ja aikuiset lekottelevat auringossa. Monia haittaa.
Koira ei haasta omistajaansa
Mutta taopa se ihmisten päähän, jotka ovat nostaneet koirat ihmisen asemaan. Ymmärrän hyvin, miksi koira on ihmisen paras ystävä, kuten sanotaan. Koirat ovat parhaimmillaan ihania. Mutta koirat ovat myös eläimiä, jotka eivät koskaan sano vastaan. Ne eivät haasta ihmistä, vaan saadessaan ruokaa ja päästessään tarpeilleen ovat aina tyytyväisiä, riippumatta siitä miten ihminen toimii. Koirat eivät tuo esiin eriäviä mielipiteitä, jotta ihmisen tarvitsisi punnita tekemisiään ja sanomisiaan ja kenties tehdä myönnytyksiä omasta tahdostaan. Siinä on helppo antaa valtaa itsekkyydelle ja odottaa, että muut ihmiset ovat yhtä sopeutuvaisia kuin oma koira.
Eivät ole. Eikä tässä tapauksessa tarvitsekaan olla.
Kirsikankukkaista, mutta ei koirankakkaista kevättä vain kaikille!
