Sumuinen kaupunkikierros

Sumuinen kaupunki rauhoittaa. Harmauskaan ei haittaa, sillä varhaisen kellonajan ja lauantain suoma hiljaisuus korvaa sen moninkertaisesti. Kun aamut ovat alkaneet jo pari päivää varhain ennen viittä, voi nousta pyörän selkään, kun kukaan muu ei ole vielä liikenteessä. Vain muutama rauhallinen lenkkeilijä, yksi kalastaja vapoineen ja huomiovaatteissa työmaalleen skuutilla porhaltanut nuori mies, jonka tunnistin eiliseltä. Näin hänet lähes samassa kohdassa ja muistan miettineeni, että hänen työviikkonsa oli ohi ja hän oli ajelemassa kohti viikonloppua. Mitä hän mahtaisi tehdä? Kävisikö hän suihkussa ja lähtisi kavereiden kanssa baariin? Niin aavistelin. Ehkä aavistelin väärin. Tänä aamuna hän oli taas matkalla työvaatteissa. Olisiko rakennusmies, joka tekee kuusipäiväistä työviikkoa, kun urakka painaa päälle. Niin aavistelen, mutten tiedä.

Pitkälläsillalla Hakaniemessäkään ei näkynyt ristin sielua.

Koko kantakaupunki oli harmaan sumun peitossa. Ilma oli niin kosteaa, että silmälaseja piti välillä pyyhkäistä, kun näkö hämärtyi. Pyöräilykypärän lipastakin tipahteli vettä. 

Hillitsen itseni

Olisin halunnut vain polkea, mutta yhtä paljon olisin halunnut pysähtyä toistuvasti ottamaan kuvia. Oli hillittävä itseään, kun jatkuva käsineiden kiskominen hikoutuvista käsistä alkoi olla tukalaa. Tarvitsen kännykkähanskat, jotta kosketusnäppäimet toimivat ja voin kuvata riisumatta käsineitä.

Yksinäiset poijut odottelevat vielä kesää ja veneitä Siltasaaren rannassa.

Töölönlahden rannassa jätin kuvaamatta, vaikka näin ohrankeltaisen kaislikon taipuvan vienosti kohti sumuun haihtuvaa lahtea. Vedestä pilkotti kivi, ja sen päällä seisoi lintu. Täydellinen luontokuvakohde, mutta poljin eteenpäin.

Finlandia-talon kulmassa terassilla seisoi hopeanvärinen Michelin-ukkoa muistuttava patsas. Siitä olisi saanut hauskan kuvan, kun terassi oli kerrankin tyhjä ja näkymä auki. Mutta en taaskaan malttanut pysähtyä.

Baanakin olisi ollut kuvaamisen arvoinen aamuvarhaisella, kun se oli vain autio kallioiden väliin jäänyt onkalo, jossa tuuli tuntuu aina puhaltavan vastaan. Kukaan ei pinkonut ohi käyräsarvisellaan, eikä kukaan tullut vastaan väärällä kaistalla.

Jätkäsaari on karu, mutta jostain syystä kuvat siitä viehättävät rouheudessaan.

Ei minulla ollut niin kiire, etten olisi ehtinyt pysähtyä ja vangita näkymiä kameraani. Taiteilin vain kahden yhtä houkuttelevan vaihtoehdon välillä: vauhdin ja valokuvan.

Kaikkea ei voi kuvata

Nyt kotona voisin ottaa kuvan lopputuloksesta, lihasten lämmöstä, aamun raikkauden avaamista hengitysteistä, tyytyväisyyden tunteesta. Mutta ei niitä saa kuvaan. Punaiset posket saisi, mutta en välitä omakuvista.

Siksi lopputulos jää omakseni. Jaan siitä vain murusia sanoina ja sumuisina kuvina.

Kohta kotona, mutta eihän se tässä sumussa näy.