Yksi suu ja kaksi korvaa

Ei ole suinkaan sattumaa, että ihmisellä on kaksi korvaa ja vain yksi suu. Turhan usein saa kuitenkin omastakin käytöksestä havaita, että aivan kuin ihmisellä olisikin kaksi suuta ja vain yksi korva, sillä suu käy usein liikaa ja korvat jököttää päässä turhan panttina. 

Ihminen tykkää lähtökohtaisesti puhua – ja varsinkin itsestään. Moni on tykästynyt jopa niin kovasti omaan ääneensä, ettei malta mitenkään olla hiljaa ja antaa tilaa toisille, saati toisenlaisille äänille. 

Kun ei saa suunvuoroa

Eduskuntavaalien vaalikeskustelut (jos niitä nyt voi keskusteluiksi kutsua) ovat tästä suorastaan kauhistuttava esimerkki. Suomalaiselle keskustelukulttuurille on ollut perinteisesti ominaista selkeä vuoronvaihto ja tilan antaminen seuraavalle puhujalle. Kun toinen vaikenee, keskustelukumppani on voinut vaivattomasti ottaa oman vuoronsa keskeyttämättä toista.

Tällainen keskustelukulttuuri ei ole suinkaan yleismaailmallista, vaan monissa kulttuureissa päälle puhuminen ja puheenvuoron varastaminen toiselta on aivan normaalia eikä sitä koeta mitenkään epäkohteliaaksi. Sitä jopa edellytetään, tai voi helposti antaa itsestään tuppisuisen tai jopa vähän hidasälyisen vaikutelman. 

Muistan kun asuin ensimmäisen kokonaisen vuoden Saksassa ja kielitaitoni oli kyllä paperilla ihan hyvä, mutta käytännössä vielä varsin kankeaa. Meni lähes vuosi, ennen kuin aloin päästä mukaan keskusteluun isossa porukassa. Alussa nimittäin odottelin kiltisti, että joku olisi kohtelias ja antaisi suunvuoron. Sitten tajusin, että saanpa odotella pitkään; niin ei käy nyt eikä tulevaisuudessa. Niinpä aloin vähitellen tuikkia omia ajatuksiani väliin. Aika pitkään vain muotoilin lauseita päässäni ja havaitsin, että kun lause oli valmis, puhuttiin jo jostain muusta. Lause kerrallaan kuitenkin tunkeuduin mukaan keskusteluihin ja vuoden kuluttua en ollut enää pelkkä suu ja silmät ammolla istuva sivustaseuraaja. Myöhemmin opin lisäksi, että jos halusi saada asiansa hoidetuksi vaikkapa jossain virastossa, ei auttanut olla vain kohtelias, vaan piti olla suomalaisen näkökulmasta jopa aggressiivinen.

Ainutlaatuiset vaalikeskustelut

Toki me täällä kotimaassakin ollaan aina myös puhuttu toistemme päälle, joku enemmän, toinen vähemmän. Mutta sitä pidetään monissa tilanteissa epäkohteliaana. Samanmielisyys annetaan helpommin anteeksi, mutta kun päälle puhuu henkilö, joka puhuu aivan oman ajatusmaailmaan vierestä, paheksunta on raskaampaa.

Vaalikeskustelut ovat tietenkin oma lajinsa ja poikkeavat luonteeltaan tavallisista asiakeskusteluista. Ajatusten vaihdon sijaan tavoitellaan voittoa. Kuvitellaan, että omat ajatukset ovat tärkeämpiä ja parempia kuin muiden. Ja kun tulevaisuus on tiukasti kiinni näyttävissä puheenvuoroissa, vaalipaneeleissa rikotaan normaalia enemmän perinteisiä suomalaisia keskustelutapoja. 

Tämä kevät on kuitenkin ollut ainutlaatuinen. Erityisesti naiset huutavat toistensa päälle ymmärtämättä ollenkaan, että heidän sanottavansa hukkuu kahden muun samaan aikaan pauhaavan kakofoniaan. Yleisö voi vain pyöritellä silmiään ja suojella korviaan, vaikka juuri heitä yritetään sanomisilla vakuuttaa.

Joskus kun suomalainen yrittää huonolla menestyksellä väitellä mielipiteistä, toivoisi enemmän vanhaa kunnon suomalaista pidättyvyyttä. Silloin voi olla ääneti pitkäänkin, jos ei ole mitään sanottavaa – ja varsinkaan mitään viisasta sanottavaa.

Kuuntele ja kunnioita

Raamattu opettaa, että ”itse kunkin tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan” (Jaak. 1:19, 1992). Se on vallan mainio ohje. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että me vain vaikenemme, jotta toisella on mahdollisuus puhua. Meidän tulisi myös aktiivisesti kuunnella ja ottaa vastaan. Se on vuorovaikutusta. 

Sitä tarvitaan silloinkin, kun toisen ajatukset ovat käsittämättömiä ja omasta mielestä vääriä, vaikka joihinkin piireihin tuntuukin iskostuneen uusi toimintatapa, että silloin ei sitten keskustella ollenkaan. Se on helppo tie, mutta ei kovin rakentava. Sillä eihän vuorovaikutus tarkoita sitä, että pitää omaksua toisen mielipiteet. Joskus ne voi jättää omaan arvoonsa. Mutta voi silti kuunnella ja vastata toista kunnioittaen.

Vuorovaikutuksen ensisijainen tarkoitus ei ole muuttaa mielipiteitä omien kaltaisiksi – se on propagandan tehtävä –, vaan olla yhteydessä ja vaihtaa ajatuksia. Hyvänä alkuna olisi herkistää korviaan ja hidastaa kieltään. Silloin toteutuisi usein tuon aiemman raamatunjakeen loppuosakin, jonka mukaan tulisi olla myös ”hidas vihaan”. 

Paremmiksi kuuntelijoiksi

Olen ollut menneen vuoden aikana vetäjänä kristillisessä Krito-toipumisryhmässä. Siinä periaatteena on, että jokainen saa puhua vuorollaan yhtä pitkän ajan, ja muiden tehtävä on vain kuunnella. Kukaan ei kommentoi, keskeytä, arvioi eikä arvota. Eikä varsinkaan kauhistele toisen kertomaa. Se oli aluksi vaikeaa, sillä kun suu piti pitää kiinni, eleet ja ilmeetkin tahtoivat jämähtää. Vähitellen kuitenkin rentouduimme, ja lopputulos oli huikea. Kun kuunteli muiden tarinoita, oppi heijastamaan niitä vasten myös omaa elämäänsä, kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Saattoi oppia jotain uutta toiselta ja samalla omasta itsestä.

Sanassa luvataan, että lempeät sanat on kuin valuva hunaja. Ne ovat makeita sielulle ja lääkettä luille (Sananl. 16:24, RK). Minä uskon, että myötätunto ja lähimmäisenrakkaus muokkaa meidän sanoja ja tekee meistä myös parempia kuuntelijoita. On helpompi kuunnella, kun tuntee kiinnostusta ja lämpimiä tunteita toista kohtaan. Ja kun on rakkautta, niin puheetkin ovat sen mukaisia, enemmän hunajaisia kuin vihaisia.