Karjala-talolla Käpylässä oli viikko sitten joulun tuntua. Vieressä istui tyytyväisenä anoppi, joka pääsi taas kahden vuoden odotuksen jälkeen Sortavala-seuran joulujuhlaan. Sain kunnian olla mukana, vaikka olenkin ”vierasheimolainen”.

Anoppi on syntynyt Sortavalassa, mutta perhe muutti Helsinkiin jo muutama vuosi ennen talvisodan syttymistä. Vuosien mittaan olen kuullut, miten rakas synnyinseutu hänelle yhä on. Joulujuhlassa sain itsekin tuntumaa, vaikka en voikaan täysin ymmärtää, miltä tuntuu, kun kotiseutu jää vieraan rajan taakse.

Me jotka olemme kokeneet monta joulua tiedämme:
kirkkaita tähtiä on harvassa,
harvat ovat myös
kirkkaat ja onnelliset päivät.

Me jotka olemme koristaneet monta kuusta,
laulaneet tuttuja lauluja,
tuottaneet iloa lahjoilla,
me tiedämme; joulun sanomaa
ei kuulla kaikkialla.

Tarinoita menneen ajan jouluista Sortavalassa

Juhla oli kuin aikamatka menneisiin jouluihin ja perinteisiin Sortavalassa. Sielläkin julistettiin joulurauha jo 130 vuotta sitten, ja sen kuulimme, kuten myös jouluevankeliumin Kalevalan runomitassa.

Sortavalassa toimi aikanaan Jyväskylän ohella Suomen toinen suomenkielinen seminaari, mikä kuului juhlan tarinoissa, joissa vilahteli sivistynyttä väkeä.

Kuulimme kauniita runomittaan kirjoitettuja pakettikorttien tekstejä viime vuosisadan alkukymmeniltä. Jos joulupaketin sisältö olikin ollut vaatimaton, lahjan antajan vaivannäkö oli suurta, sillä runot olivat samalla vihje paketin sisällöstä.

Vaatimatonta aika usein olikin. Eräs puhuja kertoi poikana kyllästyneensä siihen, että jokainen sai vain yhden vaivaisen joululahjan. Niinpä hän pilkkoi kellarista löytämänsä pullan pieniksi paloiksi ja paketoi ne joulupaperiin. Aattona perheellä riitti ihmeteltävää pakettien määrässä – etenkin jymyidean saaneelle nuorelle miehelle!

Me jotka olemme viettäneet monta joulua
tahdomme viettää vielä monta, monta joulua.
Me haluamme koristaa vielä monta kuusta,
sytyttää monta kynttilää,
jakaa lahjoja ja tuottaa iloa.

80-vuotiaat muistoesineet Karjalasta

Eräs rouva oli tuonut juhlaan 80 vuotta vanhoja joulukoristeita. Ne olivat käpyjä, jotka hänen mummonsa oli poiminut Munkin metsästä Sortavalasta evakkoon lähdön hetkellä. Hopeoidut kävyt koristavat edelleen perheen joulua ja kertovat samalla siitä, miten tärkeää on ollut saada mukaan pala kotiseutua, vaikka kävyt olisivat samanlaisia kaikkialla. Se oli koskettavaa.

Me haluamme kertoa lapsillemme:
joulun sanoma kuuluu kaikille.
Me, jotka katsomme lastemme kasvoja
kynttilöiden loisteessa,
heidän kirkkaita silmiään,
me tiedämme: kirkkaat päivät eivät lopu,
kuuset versovat, tähdet tuikkivat,
joulun sanoma ei unohdu,
se kuuluu kaikille,
kaikille.

Hyväntuulista vieraanvaraisuutta

Muistan omasta lapsuudesta Pohjanmaalta monia perheitä, joiden juuret olivat Karjalassa. Lähimmät naapuritkin olivat evakoita. Kesäisin kävimme lähes päivittäin uimassa heidän jokirannassaan. Koskaan meille ei sanottu, ettei saa tulla, vaan saimme olla melkein kuin kotonamme.

Karjalaisista on jäänyt hyväntuulinen ja yhteisöllinen mielikuva. Kotipaikkakunnalla karjalaisilla oli oma yhdistyksensä, jonka illanviettoihin muutkin halusivat mennä mukaan, koska siellä oli aina niin leppoisaa. 

Samaa voi sanoa Sortavala-seuran joulujuhlista. Menin mukaan ehkä vähän epäröiden, mutta vieraanvaraisuus oli vastassa heti ovella. Aitoa iloa, hymyileviä kasvoja, tervetulotoivotuksia. Ja niitä ihania kotitekoisia karjalanpiirakoita, joihin ei koskaan kyllästy. Niitä anoppikin joskus vähän nuorempana teki.

On ollut hienoa kurkistella hänen kauttaan Sortavalaan ja palaan ainutlaatuista suomalaista historiaa juuriltani, jotka ovat aivan toisella puolella Suomea.

—

Tekstissä juoksevan Lassi Sinkkosen runon lausui juhlassa tilaisuuden juontanut Marianne Ropponen.