Lehti kertoi, että lastenpsykiatri Jari Sinkkonen eläköityy. Onneksi ei kuitenkaan erakoidu, sillä kirjojakin on kuulemma tulossa parin kappalein, joten ilmeisesti hyvä työ jatkuu. Hänessä olen aina ihaillut maalaisjärkisyyttä, joka ei ole jäänyt sivistyksen ja oppineisuuden jalkoihin, vaan on pikemminkin karsinut turhan tärkeilyn pois.

Hänen kaltaisiaan äänitorvia kaipaisin lisää. Jotkut taas ovat sitä mieltä, että ukko on vanhakantainen eikä tiedä nykymenosta mitään. Sinkkonen kun rohkenee mm. arvostella nykylasten (ja aikuisten) ylenpalttista pelaamista. Ja pitää älyttömänä ajatusta, ”ettei K18-pelien väkivaltainen, vastenmielinen ja sovinistinen maailma vaikuta pelaajiin mitenkään” (HS, 25.6.2015).

Petolliset pelit

Kokemuksesta uskon, että paljon vähempikin vaikuttaa. Nuorimmainen istui aina silloin tällöin tarhassa jäähypenkillä, kun menin iltapäivällä hakemaan. Erään kerran rangaistus oli tullut siitä, kun kuopus oli tarttunut paria tarhakaveria päästä kiinni ja kalauttanut takaraivot yhteen. Kauhistelin tietysti, ettei sellaista voi tehdä; mistä oikein tuollaista sait päähäsi. Lyhyen keskustelun jälkeen selvisi, että suht’ viattomasta television piirrossarjasta, jossa merirosvotiikeri Sandokan rankaisi pahoja poikia kajauttamalla päät yhteen.

Ala-asteella koulusta alkoi sitten tulla viestiä, että sporttinen poikamme oli innostunut harrastamaan karatea. Niin sanotusti potkuja kaverien kasseille. Ja taas kyseltiin, mistä ihmeestä olet tuollaista keksinyt. Kävi ilmi, että viattomaksi luullusta Nintendon Lego-pelistä, jonka ikärajoitus oli K-3. Siis kolme vuotta! En tietenkään hyväuskoisena ollut pelannut Lego-peliä yhtään ainutta erää. Luotin pelkkään ikärajaan. 

Mutta kuten Sinkkonenkin sanoo, asiantuntijoidenkaan neuvoilla ei pitkälle pötki, jos ei tunne omaa lastaan ja hänen tekemisiään. Se onnistuu vain olemalla kiinnostunut oman Ossi-Einarin tai Reetta-Sarlotan jutuista ja tutustumalla häneen. Mieluiten silloin, kun Reetta-Sarlotta on pieni. 

Teini-iässä ja aikuistumisen kynnyksellä tutustuminen on kitkaista, jos lapsena luotu pohja on höttöinen.

Unelmat ei aina käy toteen

Tylsää on se, että lapsesta pitää jaksaa kiinnostua silloinkin, kun hän ei vastaa sitä mielikuvaa, jonka on omaan päähänsä rakentanut. Aika moni vanhempi joutuu jossain vaiheessa toteamaan, että lapsi ei olekaan tai teekään juuri kuin minä olin käsikirjoittamissani unelmissa kuvitellut. Koulunkäynti takkuaa, 2020-luvun Ronaldosta tuleekin balettitanssija, tyttärestä teini-äiti, ja lapsen kaveritkin ovat ihan outoja.

Onneksi vanhemmuus ei silti aina kovin suuria vaadi. Pikku puroistahan ne suuret virrat syntyy. Ei tarvitse hyppyyttää lapsia vatsat kuralla koko kesää ympäri huvipuistoja ja hoplopeja. Parasta voi olla, kun saa nuolla taikinaiset vispilät tai tehdä isän kanssa mökkisaunan pesään tulen.

Ei omatkaan lapset koskaan mitään Lintsin keikkoja ja härveleitä muistele. Mutta lapsuusvalokuva, jossa sukulaismies on nostanut kesäpäivänä mökkinurmikolla nilkoista ilmaan ja pyörittää vauhdilla ympäri, saa vieläkin nauramaan.