Tag Archive for: itsenäisyyspäivä

Itsenäisyysjuhlasirkus

Suomen itsenäisyyspäivä on nykyään julkisuudessa yhtä sirkusta. Enää keskiössä eivät ole perinteet tai veteraanit ja heidän muistelonsa itsenäisyystaisteluista ja sota-ajoista. Tilalle on tullut jo vuosia sitten vaatteilla koreilu ja kikkailu linnan juhlissa, julkkisjatkot sekä jos jonkinlaiset mielenosoitukset niin ennen varsinaista päivää kuin sen aikanakin. 

Oman mielen osoittaminen tärkeintä

Tänä vuonna väittely siitä, missä kukin nimihenkilö juhlaansa viettää, on saanut aivan uusia kierroksia jo päiviä ennen varsinaista merkkipäivää. Poliitikot riitelevät tapansa mukaan siitä, missä mielenosoitusporukassa milloinkin on eniten ääripään edustajia, tai kuka saa pitää tilaisuuden kaupunginkirjastossa ja kuka ei. 

Helsingin pääkirjaston Oodin käytävä ja kirjahyllyt.

Helsingissä kiistellään siitä, kuka saa pitää Oodissa lukupiiriä itsenäisyyspäivänä ja miksi – tai miksi ei.

Tasavallan presidentin vastaanotolle kutsutut puolestaan nostelevat omaa häntäänsä ilmoittelemalla jonossa, kuka jättää mistäkin syystä tarkoituksella juhlat väliin. Hyvät tavat unohtuvat, kun on niin kova kiire osoittaa mieltään ja oikeuttaan olla osallistumatta, vaikka useissa tapauksissa voisi väittää, että jo oma yhteiskunnallinen asema edellyttää osallistumista. Mutta tänä päivänä ei ole tärkeintä olla osa yhteisöä, vaan pitää kiinni periaatteistaan ja osoittaa valtaansa tehdä niin kuin huvittaa.

Lässähtänyt Yhdessä-teema

Linnan juhlien Yhdessä-teema kuulostaa maallikon korvissa jo tässä vaiheessa lässähtäneeltä, kun edes kansanedustajille ei ole selvinnyt ollenkaan, mitä se käytännössä tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että kuljetaan ja toimitaan rinta rinnan, yhdessä – huolimatta erilaisista mielipiteistä ja poliittisista näkemyksistä.

Myös itse sotaveteraanien ja lottien jättäminen varsinaisen juhlapäivän ulkopuolelle on oma lukunsa. Mielipiteitä on puolesta ja vastaan niin paljon, ettei kukaan taida tietää, mistä heidän eriyttämisensä on lopulta saanut alkunsa: omasta toiveesta vaiko kenties kuitenkin järjestäjien taholta. 

Vain 20 kunniavierasta puolisoineen

Oli miten oli, mutta varsinaisena itsenäisyyspäivänä linnan juhliin sai kutsun 1 700 kansalaista, kun taas veteraanien omiin juhlallisuuksiin kutsuttiin vain vaivaiset 20 veteraania ja lottaa puolisoineen tai saattajineen. Olettaisi, että tilaa olisi erillisessä juhlassa ollut useammallekin päivänsankarille. Kutsuja kun ei heille enää kovin monta vuotta tarvitse lähetellä. Moni olisi varmasti seurannut tilaisuutta mielellään myös television välityksellä, mutta ilmeisesti juhlaa ei nähty sen arvoiseksi, että olisi ollut etkoja ja jatkoja ja kameroita haastattelemassa päivän kunniavieraita. 

Suomen lippu liehuu kerrostalon edessä.

Itsenäisyyspäivänä Suomen liput liehuvat taas.

Aika menee menojaan. Ei välttämättä ole enää pitkä siihen, kun itsenäisyyspäivä on jo jotain aivan muuta kuin omana elinaikana. Sotamuistot jäävät historiaan, kun sotasukupolvi menee majoilleen, eikä ole enää ketään, joka osaisi niitä todellisuuspohjalta muistella.

Sodanjälkeinen uudelleenrakennuksen yhteishenki on niin ikään muisto vain. Kunpa tulevaisuuden ei tarvitsisi näyttää, mitä se vaatii, että joukot tiivistyvät ja seisotaan samalla puolella eroavaisuuksista huolimatta.

Itsenäisyyspäivä – kun heitä on enää 2 500

Itsenäisyyspäivän viima viiltää, vaikka se tuleekin etelästä. Tuuli on kerännyt ensimmäisen kerran tänä talvena jääsohjoa tuttuun rantaan. 

Vaan mikäpä on ihmisen ollessa – kaupungin suojissa, lämpimästi puettuna, sanalla sanoen leveiden lihapatojen äärellä itsenäisessä maassa, jossa kaikki on ollut oman elämän alusta asti valmiina ja vapaasti käytettävissä.

Heidän äänensä vaimenee

Itsenäisyyspäivä on meille suomalaisille ainutlaatuinen juhlapäivä. Monellakaan länsimaalla ei ole vastaavaa lähihistoriaa. Päivä on tärkeä, että edes kerran vuodessa muistaisimme, missä olemme, mistä tulemme ja kuka on tämän kaiken meille turvannut. Liian moni asia on nykyihmiselle itsestäänselvyys, vaikka se ei sitä olisikaan.

Eilisessä itsenäisyyspäivän aaton kirkkojuhlassa puhuttiin kunniakansalaisista. He eivät ole valtakunnan eliittiä, eikä heidän kunniansa perustu titteleihin tai arvoasemaan. He ovat maan hiljaisia, joiden ääni ei useinkaan kuulu ja vaimenee jatkuvasti, vaikka näkyykin kaikkialla ympärillämme. Vapaana lainehtivassa meressä, sinisen taivaan ja valkean lumen kontrastissa, viljapelloilla, katupölyssä ja jokaisen suomalaisen arjessa ja mahdollisuuksissa tehdä valintoja.

Meidän tehtävämme on muistaa

Viime päivinä on pyörinyt mielessä ajatus, että on helppoa olla isänmaallinen rauhan aikana. Tutkimustenkin mukaan suomalaisten puolustustahto on korkea, mutta tahto on aina eri asia kuin todellisuus. Niitä, joiden tahto on käytännössä testattu, on meidän joukossamme enää noin 2 500. Heidän keski-ikänsä on 98 vuotta, ja he ovat minun silmissäni maamme ainoita kunniakansalaisia. Sotaveteraanit.

Ennusteen mukaan viimeinen sotaveteraani menehtyy vuoden 2036 paikkeilla. Jäljelle jää pari sukupolvea, joilla on ollut lähisukusiteitä veteraaneihin, isiin ja isoisiin. Meillä on vastuu siitä, että muistamme ja muistutamme. Se voi olla tunnepitoista nostalgisuutta, joillakin jopa isänmaallista uhoa. Kauniita sanoja menneistä sukupolvista ja heidän uhristaan, sinivalkoisia värejä ja Tuntematonta sotilasta. Kunhan emme unohda.

Sotaveteraaneja on keskuudessamme enää 2 500. Muistetaan heitä.

Katsoin aamusta dokumenttia Kyösti Kalliosta. Presidenttinä hän ei ollut akateemisesti oppinut, ja hänen valintansa oli tavallaan poliittinen kompromissi. Mutta tuskin oli sattumaa, että Suomea johti talvisodan läpi uskova ja rukoileva presidentti. Kallio rohkaisi kansaa rukoilemaan, ja hänen nimeensä on liitetty paljon siteerattu ja monien tuntema rukous Suomen puolesta, vaikka se ei todistetusti olekaan Kallion kynästä. Hänen ja vaimonsa rukoukset kantoivat silti maatamme yli lyhyen virkakauden ajan ja talvisodan.

Tulevasta emme tiedä. Mutta varmaa on, että tarvitsemme suomalaisia, jotka rukoilevat isänmaan puolesta. Mielellään tarvitsisimme myös rukoilevan presidentin.

Sun kätes, Herra, voimakkaan
suo olla turva Suomenmaan
niin sodassa kuin rauhassa
ja murheen, onnen aikana.

Oi Herra, käy sä siunaamaan
nää rannat rakkaan synnyinmaan.
Suo aina rauha suloinen
ja estä sota verinen.

Sä turvaa maamme vapaus,
sen kansalle suo viisaus.
Suo armokaste maille sen
ja sydämihin ihmisten.

– Virsi 577, J. L. Runeberg

Parhainta itsenäisyyspäivää kaikille!

Mihin minun isänmaan- ja lähimmäisen-rakkauteni riittäisi?

”Oma henki on minulle arvokkaampi kuin valtion koskemattomuus”, totesi parikymppinen suomalaismies YLE:n artikkelissa alkuvuodesta. Venäjän hyökättyä Ukrainaan hän halusi varmistua siitä, ettei joudu koskaan tarttumaan aseisiin, jos Suomi joutuisi sotaan, ja jätti täydennyspalveluhakemuksen eli siirtyi reservistä siviilipalvelukseen. Mies kertoi olevansa isänmaallinen.

Olen kiitollinen, että talvisodan alkaessa Suomessa oli noin 295 000 miestä, joille valtion koskemattomuus oli tärkeämpää kuin oma henki. Tuosta joukosta aseita riitti vain 250 000 sotilaalle. Kaikille ei riittänyt edes kunnon kenkiä. Mutta he lähtivät.

Heidän isänmaallisuutensa oli toisenlaista. Ilman heitä voisimme tällä hetkellä olla sodassa Ukrainaa vastaan. 

Sotiminen on ”pöljää”

Mainitsemani nuorenmiehen mielestä sotiminen on ”pöljää hommaa”. Tuskin sitä sota-aikanakaan kovin moni fiksuna piti, mutta se ei saanut heitä jäämään kotiin.

Sota ja ennen kaikkea sotiminen pelottaa. Se on luonnollista. Siinä mielessä on inhimillistä, että Ukrainan sodan alettua tähän itsenäisyyspäivään mennessä jo 3 500 suomalaista on hakeutunut reservistä siviilipalvelukseen. Mutta juuri siksi Suomea sodassa puolustaneiden rohkeus ja uhrit tekevät niin suuren vaikutuksen. Varmasti myös heitä pelotti. Rohkeutta ei ole se, että ei pelkää, vaan se, että toimii pelosta huolimatta.

Puhuja sankarihautaasmaalla

Oli kunnia puhua ylioppilaspäivänä 31.5.1986 kotipaikkakuntani Alavuden sankarihautausmaalla, jonne uudet ylioppilaat perinteisesti kävelevät kulkueena kunnioittamaan sankarivainajia ja jättävät ruusun muistoksi. Muistan sanoneeni silloin, että monet sankarivainajat olivat vain meidän ylioppilaiden ikäisiä 18–19-vuotiaita.

Ei sen suurempaa rakkautta

Raamatussa sanotaan, että sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään kuin antaa henkensä ystäviensä puolesta (Joh. 15:13). En ole aiemmin ajatellut sotaa lähimmäisenrakkauden näkökulmasta. Mutta meillä on ollut ja on yhä sukupolvi, joka on osoittanut uhrautuvaa rakkautta tuntemattomia suomalaisia ja vasta tulevia polvia kohtaan lähtemällä käskyn käydessä sotaan ja antamalla nuoruutensa, terveytensä tai henkensä lähimmäisten ja kotimaan puolesta.

Juuri siltä kantilta sotaa on itsenäisyyspäivänä hyvä muistella. Se tekee nöyräksi. Se liikuttaa. Ja se saa miettimään, olisiko minusta tosipaikassa siihen. Toivottavasti emme kukaan joudu sitä elämämme aikana käytännössä ratkaisemaan.

—

Lue myös Itsenäisyyspäivä 2020 ja pyhä isänmaa.

Itsenäisyyspäivä 2020 ja pyhä isänmaa

Tänään joulukuun viima on kylmä ja pureva, vaikka lunta ei täällä etelässä olekaan. Veikkaan kuitenkin, ettei tuuli pure lainkaan niin kylmästi kuin pakkanen, vilu, väsymys ja nälkä koettelivat miehiä sotien aikaan. Ei sitä osaa kaiken hyvinvoinnin ja etuoikeudet kokeneena edes kuvitella. Enkä osaa kuvitella, miten ihminen kestää sen, kun partioi pimeässä tietämättä, koska taistelu ja tulimeri loppuu ja koska näkee taas läheisensä, jos näkee. Tai kun on mentävä päin, vaikka pelottaa ja vaatteet ovat hiestä ja kosteudesta raskaat eikä moneen päivään ole saanut nukkua kunnolla.
Siniristilippu ja kaksi kynttilää ikkunalla.

Meillä on jotain ainutlaatuista

Suomen lähihistoria on Pohjoismaissa ja osassa Eurooppaakin harvinaislaatuinen. Meillä on yhä sukupolvia, jotka ovat eläneet sodassa ja maksaneet omilla teoillaan hintaa siitä, mikä on tänään jalkojemme alla. Raamatussa on kohta, jossa Jumala sanoo Moosekselle: ”Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa” (2. Moos. 3:5.) Ajattelen, että myös Suomi on meille suomalaisille pyhä maa – ainutlaatuinen ja kallisarvoinen. Siitä on kerran maksettu kalliisti, ja meidän nykypolvien tehtävänä on huolehtia siitä, ettei se maksu ole ollut turhaa.

Riisu kengät jalastasi,
sillä paikka, jossa seisot,
on pyhä maa.

Globalisaatiohuumassa osa suomalaisista on tainnut unohtaa, missä maaperässä omat juuret ovat. Mutta kansainvälisyyttä ei ole, ellei ole omaa isänmaata. Silloin on vain irtolaisuutta eikä paljoakaan annettavaa eri kansojen välisiin suhteisiin. Kasvu on heikkoa, kivuliasta tai kuivakkaa, elleivät juuret ole kunnossa.

Hinta maasta jalkojemme alla

Suomelle ovat olleet leimallisia vihreys ja luonnonläheisyys jopa suurimmissa kaupungeissa, runsaslumiset talvet ja järvien sini sekä ilma, jota on ollut helppo hengittää. Ne ovat meille usein itsestäänselvyyksiä. Mutta turistien ihastunut ihmettely muistuttaa aina välillä, että itsestääselvyydet ovatkin harvinaisuuksia ja aarteita.
Itsenäisyyspäivänä on taas hyvä kiittää aarteistamme, sytyttää ne kaksi kynttilää ja katsella kauniita, tuulessa liehuvia Suomen lippuja. Sillä minusta Suomen lippu on todella kaunis, puhtaan valkoinen – ja sininen risti merkkinä kalliisti maksetusta hinnasta. Toivon, joskin vähän epäilen, että aivan jokainen tuota hintaa maksanut jo iäkäs mies ja nainen saa tänään kokea olevansa turvassa ja hoivattu. Se olisi vähintä, mitä voimme heille antaa ja miten kiittää maasta jalkojemme alla.
—