Armeijakuvassa isällä on päällään rakuunoiden perinneasuun kuuluva luurankotakki, keltaraitaiset tummanpunaiset pussihousut ja pitkävartiset saappaat. Kuvassa värit tosin eivät näy, sillä se on mustavalkoinen tuolle ajalle tyypillisine valkoisine koristereunoineen. Elettiin vuosia 1959–60.
Isä näyttää kuvassa nuorelta ja ryhdikkäältä. Hän oli melkein 190-senttinen ja urheilullinen; heitti nuorena miehenä keihästä, hiihti ja teki fyysistä työtä. Vasta viimeisinä vuosina isä meni vähän kasaan, niin kuin useimmille iän myötä käy.
Keihäänheittokin oli vaihtunut hyvissä ajoin tikanheittoon. Mutta muistan, että isä oli nelissäkymmenissä, kun teki vielä sen kummemmin venyttelemättä spagaatin.
Mikä meitä yhdisti?
Tänä isänpäivänä olen katsellut tuota isän armeijakuvaa ja pohtinut yhtäläisyyksiämme.
Usein on sanottu, että olen isän näköinen. Tunnistan itsessäni isän piirteitä sekä ulkoisesti että luonteessa. Kunpa olisikin voinut poimia vain parhaat puolet ja jättää heikommat ominaisuudet kuolemaan sukupuuttoon. Mutta ei, molempia tulee. Vaalea tukka siinä kuin reumaattinen selkäkin.
Isässä ärsytti hänen jääräpäisyytensä. Se on jostain syystä periytyvä ominaisuus. Samoin jankkaaminen. Senkin osaan, vaikka se helpottaakin iän myötä. Mutta isä oli myös oikeudenmukainen ja rehellinen. Ne ovat tietyissä tilanteissa ja oikein käytettyinä hyviä ominaisuuksia, mutta äärimmäisyyksiin vietyinä niissäkin on nurja puolensa. Olemme molemmat sellaisia ja vähän äärimmäisyysihmisiä.
Isässä ärsytti hänen jääräpäisyytensä.
Se on jostain syystä periytyvä ominaisuus.
Isällä oli pohjimmiltaan hyvä sydän ja herkkyyttä. Ellen ihan väärin muista, niin hän auttoi usein naapureita maatöissä ja missä kykenikin, ja palaili välillä vasta illan jo pimetessä traktorilla kotiin. Toisaalta, se oli lapsuudessani tyypillistä ylipäänsä, että autetaan muita tunteja laskematta. Olen halunnut ottaa isästä mallia, että auttaisin tarvitsevaa.
Isän herkkyys näkyi siinä, että itku oli varsinkin iäkkäämpänä herkässä. Olen ihan samanlainen: ilo itkettää siinä kuin surukin. Usein haluaisi hillitä itsensä, mutta on ihan sama, soivatko urut häissä vai hautajaisissa. Niillä on avaava voima, joka pahimmillaan tulee ulos tyrskähdyksinä.
Herkkä on kuitenkin helposti särkyvä, niin kuin isä lopulta oli. Kovassa maailmassa herkkä on heikoilla, vaikka oisikin jääräpäinen. Sen olen saanut itsekin kokea.
Isän kuolemasta tulee pian viisi vuotta. Viime viikkoina isä on tullut yllättäen useamman kerran mieleen ja on pitänyt vähän itkeskellä häntä muistellessani. Sellaista surumielisyyttä pois, vaikka olin ajatellut surreeni suruni jo kauan sitten.
Aika tekee silti tehtäviään. Jos isän kanssa olikin haasteita, ne muistot eivät ole enää päällimmäisinä. Muistoissa on rakkautta, jota lapsena aina vanhempaansa kohtaan tuntee. Täydellistä isää ei olekaan, mutta rakas isä oli.
Hyvää isänpäivää kaikille isille!
—
Lue myös Isänpäivänä kaikki on anteeksi annettu.
