Mihin minun isänmaan- ja lähimmäisen-rakkauteni riittäisi?
”Oma henki on minulle arvokkaampi kuin valtion koskemattomuus”, totesi parikymppinen suomalaismies YLE:n artikkelissa alkuvuodesta. Venäjän hyökättyä Ukrainaan hän halusi varmistua siitä, ettei joudu koskaan tarttumaan aseisiin, jos Suomi joutuisi sotaan, ja jätti täydennyspalveluhakemuksen eli siirtyi reservistä siviilipalvelukseen. Mies kertoi olevansa isänmaallinen.
Olen kiitollinen, että talvisodan alkaessa Suomessa oli noin 295 000 miestä, joille valtion koskemattomuus oli tärkeämpää kuin oma henki. Tuosta joukosta aseita riitti vain 250 000 sotilaalle. Kaikille ei riittänyt edes kunnon kenkiä. Mutta he lähtivät.
Heidän isänmaallisuutensa oli toisenlaista. Ilman heitä voisimme tällä hetkellä olla sodassa Ukrainaa vastaan.
Sotiminen on ”pöljää”
Mainitsemani nuorenmiehen mielestä sotiminen on ”pöljää hommaa”. Tuskin sitä sota-aikanakaan kovin moni fiksuna piti, mutta se ei saanut heitä jäämään kotiin.
Sota ja ennen kaikkea sotiminen pelottaa. Se on luonnollista. Siinä mielessä on inhimillistä, että Ukrainan sodan alettua tähän itsenäisyyspäivään mennessä jo 3 500 suomalaista on hakeutunut reservistä siviilipalvelukseen. Mutta juuri siksi Suomea sodassa puolustaneiden rohkeus ja uhrit tekevät niin suuren vaikutuksen. Varmasti myös heitä pelotti. Rohkeutta ei ole se, että ei pelkää, vaan se, että toimii pelosta huolimatta.
Oli kunnia puhua ylioppilaspäivänä 31.5.1986 kotipaikkakuntani Alavuden sankarihautausmaalla, jonne uudet ylioppilaat perinteisesti kävelevät kulkueena kunnioittamaan sankarivainajia ja jättävät ruusun muistoksi. Muistan sanoneeni silloin, että monet sankarivainajat olivat vain meidän ylioppilaiden ikäisiä 18–19-vuotiaita.
Ei sen suurempaa rakkautta
Raamatussa sanotaan, että sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään kuin antaa henkensä ystäviensä puolesta (Joh. 15:13). En ole aiemmin ajatellut sotaa lähimmäisenrakkauden näkökulmasta. Mutta meillä on ollut ja on yhä sukupolvi, joka on osoittanut uhrautuvaa rakkautta tuntemattomia suomalaisia ja vasta tulevia polvia kohtaan lähtemällä käskyn käydessä sotaan ja antamalla nuoruutensa, terveytensä tai henkensä lähimmäisten ja kotimaan puolesta.
Juuri siltä kantilta sotaa on itsenäisyyspäivänä hyvä muistella. Se tekee nöyräksi. Se liikuttaa. Ja se saa miettimään, olisiko minusta tosipaikassa siihen. Toivottavasti emme kukaan joudu sitä elämämme aikana käytännössä ratkaisemaan.
—
Lue myös Itsenäisyyspäivä 2020 ja pyhä isänmaa.
