Sunnuntai 23.3.2025
Viikonlopun hemmotteluloma käy loppuun. Olen saanut olla pari päivää taitavan kotikokin luomusten äärellä, huolella valittuja viinejä maistellen, saunoen, jutustellen ja lepäillen. Harmina on ollut vain kutiseva ja kivistävä kurkku ja tukkoinen olo, josta en oikein ota selvää, onko se alkavaa flunssapöpöä, allergiaa vaiko katupölyn aiheuttamaa kiusaa. Ehkä vähän kaikkea.
Hiljaisuus on ollut hoitavaa. Kukaan ei ole hyppinyt yläkerrassa tai järjestänyt meluavia etkoja seinän takana. Mutta illan tullen ikkunoista avautuva ja hetkittäin muuttuva maisema on ollut lumoava. Sinistä taivasta vasten ensin kellertävä, sitten vähitellen punaiseksi vaihtuva taivaanranta ja sitä vasten mustana hahmottuvat lehdettömät puut ja kuusenoksat. Siinä ei koti juuri tauluja kaipaa, kun ikkunasta sisään tulee moinen järvinäkymä.
Koti ei juuri tauluja kaipaa, kun ikkunoista avautuu tällainen maisema.
Kotimatkalla junassa oli vihdoin Sinun, Margot aika ja mahdollisuus sukeltaa omiinkin muistoihin Itä-Berliinistä.
Kotimatkalla junassa avasin vihdoin uuden kirjan Sinun, Margot, joka on odottanut lukemista pöydällä jo muutaman viikon. En ole päässyt siihen käsiksi, koska – kuten taannoin kerroin – halusin nyt kolmannella yrittämällä vihdoin saada loppuun Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Se ei olisi onnistunut, jos olisin tarttunut välissä johonkin toiseen, varmasti mielenkiintoisempaan kirjaan.
Rikos ja rangaistus oli minulle ennen kaikkea rangaistus, joka oli kärsittävä loppuun asti. Kuten kirjan kääntäjä loppusanoissaan kuvaili, kirjassa on klassikkostatuksestaan huolimatta jankkaavaa toistoa, loputtomasti tilke- ja täytesanoja sekä ristiriitaisuuksia, ja ne yhdessä sekavien henkilönimien kanssa tekivät siitä minulle toivottoman pitkäveteisen ja mitäänsanomattoman.
Mikäpä minä toisaalta olen mollaamaan maailmankirjallisuuden klassikoita, mutta en vain yksinkertaisesti saanut irti mitään huikeita tuntemuksia 700 sivua kestäneestä vatuloinnista. Loppuratkaisukin tuntui kiirehdityltä ja lattealta kaiken jahkaamisen jälkeen. Ainoa positiivinen asia oli, että sen luettuani pääsin vihdoin aloittamaan jotakin muuta.
Muistojen matka Itä-Berliiniin
Sinun, Margot kertoo nuoren suomalaisnaisen matkasta takaisin lapsuutensa maisemiin 80-luvun Itä-Berliiniin. Kirja alkaa kirjeellä, joka on päivätty 8.10.1989. Berliinin muuri murtui kuukautta ja päivää myöhemmin.
Olin itse Leipzigissa toukokuun ajan vuonna 1989. Siinä vaiheessa ei vielä ollut nähtävissä mitään tulevista myllerryksistä, vaikka rauhanomaiset mielenosoitukset käynnistyivät juuri Leipzigissa vain neljä kuukautta myöhemmin.
Meille kerrottiin vain positiivisia uutisia DDR:n talouden tilasta ja yhteiskunnan kehityksestä, vaikka tavarataloihin tuli edelleen myyntiin vain viisi lenkkariparia vuodessa ja vaikka leipomoiden edessä kiemurteli jono kuin Hurstin leipäjonossa konsanaan. Enkä ole unohtanut sitäkään, miten rouva, jonka luona tuolloin majoituin, katkaisi viimeisenä aamuna veden tulon, kun en stipendimatkalaisena suostunut maksamaan hänelle veden kulutuksesta. Olimme kuulemma kämppikseni kanssa lotranneet aivan liian pitkään lämpimän suihkun alla.
Berliini taas on minulle tuttu, kun asuin vuodet 1994–95 vain tunnin metro- ja junamatkan päässä Berliinistä. Siellä tuli pistäydyttyä usein viikonloppuisin.
Berliinin muurin taidegalleria vuonna 1994.
Siksi Sinun, Margot -kirja innostaa ja imee hetkessä mukaansa, kun tutut kadun- ja paikannimet muistuttavat menneistä ajoista: Pankow, Nikolaiviertel, maailmankello, tv-torni, Alexanderplatz, Jannowitzbrücke. Tai kuuluisa Prenzlauer Berg, joka eli 90-luvulla boheemia Wenden (Saksojen yhdistymisen) jälkeistä kukoistustaan. Sen vanhoja, osin sotien jäljistä muistuttavia asuintaloja asuttivat opiskelijat, taiteilijat, sinkut ja kommuuneissa viihtyvät. Alue oli tunnettu kotoisista korttelikapakoistaan ja vauhdikkaasta yöelämästä.
Ylipäänsä Itä-Berliinin puoli oli yhdistymisen jälkeen monille lännestä tulleille eksoottinen kohde ja haluttua asuinaluetta länttä huomattavasti alhaisemman hintatason vuoksi.
En tiedä, miksiköhän ole viime viikkoina muistellut paljon menneitä aikoja. Tapahtumia on tullut uniin tai sitten vastaan keskusteluissa kavereiden kanssa tai, kuten nyt, kirjassa. Ehkä vain olen tullut vanhaksi ja on aika muistella sitä, kun olin nuori, villi ja vapaa. Tai oikeastaan en ollut kovin vapaa, vaan sidoksissa aika moneen asiaan, mutta nuori ja villi olin varmasti.
