Kaikki työ on arvokasta

En ole koskaan ollut niin onnellinen siivoushommista kuin tänään! Koti on siivottu, kynttilät sytytetty, ja sohva tuntuu hyvältä takapuolen alla. Mutta en tarkoita nyt näitä oman kodin siivoushommia.

Aamulla puhelimessa odotti iloinen viesti Australiasta. Tytär on kahden ja puolen kuukauden yrityksen jälkeen vihdoin saanut töitä. Siivoustöitä! Ja taputushymiöitä perään. 

Oma usko on ollut vähän koetuksella, vaikka kuinka tiedän, että asiat aina lopulta kääntyvät parhain päin – silloin kun kaikki mosaiikin palaset loksahtavat kohdalleen ja on oikea aika. 

Olin jo lähetellyt varoittelevia viestejä, että koitahan hankkiutua Sydneyä kohti ennen kuin rahat loppuvat, jotta pääset hyppäämään koneeseen ja takaisin kotiin, jos ei tilanne kohene. Mutta vastaus ei ollut ”Kyllä äiti”, vaan ”En aio tulla, sillä mä löydän niitä töitä”.

Taidan olla outo kasvattaja. Kun toiset vanhemmat riemuitsevat lastensa pääsystä kauppakorkeaan tai ylioppilaskirjoitusten laudatureista, minä hihkun, kun lapseni pääsee siivoojaksi. 

Haluan selittää miksi.

Kaikki työ on arvokasta

Ihan ensiksi, koska ei ole työtä, jota en arvostaisi. Kaikkia töitä en elääkseni haluaisi tehdä, koska en niitä joko osaa tai koska en niihin soveltuisi, mutta mitään työtä en halveksu. Vähiten siivoushommia. Joka niin tekee, tervemenoa vain putsaamaan kapakanvierustojen oksennuksia tai juna-asemien vessoja. Minä ainakin olen äärettömän kiitollinen, että saan jonkun ihmisen työpanoksen vuoksi käydä siistissä vessassa tai odotella junaa puhtaalla metrolaiturilla.

Toisekseen, kyse ei ole minun elämästäni ja haaveistani, vaan tyttären. Jos hän on niin onnellinen kuin viestit kertovat – kengurujen ja surffilautojen keskellä –, niin mikä olisi riittävä syy viedä se ilo häneltä. Että pitää tulla nopeasti kotiin ehtiäkseen hypätä kotimaiseen oravanpyörään? Että pitää päästä nopeasti opiskelemaan, jotta valmistuu kunnialliseen ammattiin ennen 25 ikävuotta? 

Miksi? Täällä hän vietti viimeisen vuoden lukiossa kiusattuna ja yksin jätettynä, niiden eximian ja laudaturin oppilaiden keskellä. Hän on surffivuotensa ansainnut. Ja jos saan valita, näen lapseni mieluummin reiluna ja onnellisena Australiassa surffailevana siivoojana kuin moukkamaisena laudaturin ylioppilaana, joka viis veisaa muista ihmisistä, kunhan oma elämä hymyilee.

Kokemus likaisesta työstä tekisi jokaiselle hyvää

Kolmanneksi, jokaiselle tekee hyvää tehdä edes hetki työtä, jossa suojakäsineet ovat tarpeen. Tietääpä, ettei työnteko aina (tai useinkaan) ole paperin pyörittelyä virastotyöaikaan tai somepäivityksiä nuorekkaan startupin säkkituolineukkarissa. 

Minäkin aloitin vaatimattoman työurani luomalla sianpaskaa. Anteeksi karkea kielenkäyttöni, mutta karkeaa oli työntekokin. Maatilan tyttärellä ei ollut ihan hirveästi valittavana sisäsiistejä töitä, mutta lannanluontia, multaisten kivien keräämistä pelloilta ja perunamaiden putsausta kyllä riitti. Possuista ja vasikoista tykkäsin, mutta pakko myöntää, että kaikkea muuta vihasin. Kirjat maistuivat paremmalta, mutta isän mielestä se oli joutavanpäiväistä vetelehtimistä.

Omista kokemuksista oppineena olen tyytyväinen, ettei oma tytär nyrpännyt nenäänsä ja sanonut siivoushommille kiitos ei. Se kertoo minulle siitä, että voidakseen jäädä unelmiensa maahan hän on valmis tekemään mitä vain. No, toivottavasti ei nyt ihan mitä vain, mutta kuitenkin. Osoittaa ainakin tietynlaista periksiantamattomuutta.

Ulkomailla oleskelu kasvattaa aina

Ja neljänneksi, vieraan maan ja kulttuurin elämyksiä ja kokemuksia saa vain vieraassa maassa ja kulttuurissa. Jokainen voi käydä kielikurssilla Englannissa kerran kesässä ja kirjoittaa englannista vaikka laudatur plussan, mutta sitä pääomaa, mitä saa reissaamalla ulkomailla yksin, ei saa yhdeltäkään koulunpenkiltä tai kurssilta. Kieli ja luonne ei kohene missään niin kuin käytössä, kun pitää luoda oma sosiaalinen verkostonsa, ystävystyä kun ei tunne vielä yhtäkään ihmistä, hoitaa viranomaisasioita oudossa kulttuurissa ja tulla toimeen kaukana mamman jauhelihakeitosta ja tutuista kuvioista.

Siksi olin valmis lähettämään poikanikin ulkomaille vuodeksi enkä kysellyt suoritettuja kursseja ja arvosanoja, kun hän palasi. Hänellä oli tullessaan puhelin täynnä uusia numeroita, joihin whatsappailla, kuvia jotka kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa, ja myös tuhat uutta sanaa aivan uudella kielellä. Se riitti minusta nuorelle miehelle yhden vuoden saldoksi.

Ehkä toivon myös, että omat lapset tekevät joissain asioissa toisin kuin minä. Kuudet ällät ja kymppirivi eivät lopultakaan ole minulle paljoa antaneet. En minä niitäkään ylenkatso, vaan olen kiitollinen, mutta kaikki se, mikä minulle tänä päivänä merkkaa, on tullut aivan muualta ja muista asioista.