Ekstrovertti vai introvertti?

Luulin olevani ekstrovertti

Aivan viime vuosiin asti olen ajatellut olevani ekstrovertti. Sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut, ripeäotteinen – joku, jonka on helppo tutustua uusiin ihmisiin ja avata suunsa ryhmässä, kun muut katselevat varpaitaan. 

Pitää paikkansa. En pelkää ottaa kontaktia vieraisiinkaan ihmisiin, tykkään hyvistä keskusteluista ja olen verraten kärsimätön, jos vaikkapa työyhteisössä ei kyetä tekemään päätöksiä, vaan haahuillaan jossain välimaastossa, niin ettei kukaan oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Ja olen epäsuomalainen siinä, etten kestä tietyissä tilanteissa hiljaisia hetkiä, vaan täytän ne itse, jos kukaan muu ei avaa suutaan.

Kyse on temperamentista

Mutta ekstroverttius ei ole niin yksiselitteistä. Se ja sen vastakohta introverttius ovat temperamenttipiirteitä. Niistä on aika monia vääriä käsityksiä, kuten vaikka että introvertti ihminen olisi automaattisesti ujo. Ne ovat kuitenkin eri asioita.

Temperamenttipiirteet ovat synnynnäisiä ja varsin pysyviä. Omaa temperamenttiaan ei voi siis muuttaa, mutta ihminen voi opetella toimimaan toisin kuin temperamenttinsa puolesta olisi luontevaa, sillä käytös ja toiminta ovat oppimisen tulosta. Usein on tarpeen kouluttaa omaa temperamenttiaan kohti keskivertoa. Se tekee elämästä helpompaa, sillä ääripäillä on tapana räjäytellä kanssaihmisten tunteita suuntaan ja toiseen.

Olenko edes introvertti?

Jos kuitenkin introvertit ovat tyypillisesti vähemmän riskejä ottavia, analysoivia, asioita pitkään pohdiskelevia, itsenäisiä ja rauhaa kaipaavia, tunnistan itseni niistäkin. Pidän itsenäisestä työskentelystä, ja vaikkapa työpaikkailmoitusten ainaiset vaatimukset tiimipelaamisesta ahdistavat. Avokonttorit eivät ole minun juttuni. Tarvitsen työskentelyyn oman soppeni, sillä häiriinnyn muiden puheluista, omenan rouskutteluista tai pitkien kynsien nakutuksesta näppäimistöllä.

Mutta olenko kuitenkaan introvertti? En ehkä sen enempää kuin ekstroverttikään. Tykkään sosiaalisista tilanteista, useimmiten. Tykkään olla seurassa, mutta mieluiten kahden kesken tai pienellä porukalla. Isossa porukassa jään tarkkailemaan, ja väkijoukoista en ole pitänyt koskaan. Joulunavaukset Senaatintorilla eivät ole minua varten.

Sittenkin jotain muuta?

Rakastan yhä enemmän yksinoloa, rauhaa ja jopa täydellistä hiljaisuutta. Omissa ajatuksissa olemista, sillä niitä riittää välillä liikaakin. Olen miettinyt jälkikäteen, oliko uupumukseni ja masennukseni osasyy aikanaan se, että tunsin itseni väärin ja hakeuduin tilanteisiin ja elämäntapaan, joka haastoi minua väärällä tavalla ja uuvutti. Että ajattelin olevani sosiaalisempi kuin olen ja kaipaavani enemmän toimintaa ja tapahtumia kuin todellisuudessa kestin. Mene ja tiedä, mutta ainakin tärkeä osa paranemistani oli karsiminen, karsiminen ja vielä kerran karsiminen.

Olen kuvaillut itseäni sosiaaliseksi erakoksi, mutta sekin kuvaus on jo kärsinyt inflaation, kun lehtijutuissa vilahtelee tuon tuosta sosiaalisia erakoita. Olisin mieluummin jotain omaperäistä. Voisin olla vaikka joku muuvertti.

—

Liisa Keltikangas-Järvinen on suuresti ihailemani psykologian professori emerita, joka on puhunut paljon myös mediassa yleistajuisesti temperamentista ja persoonallisuudesta. Suosittelen hänen kirjojaan, jos aihe kiinnostaa. Esim. Temperamentti ja koulumenestys (WSOY, 2006) auttoi aikanaan ymmärtämään paremmin paitsi omaa lasta, myös itseäni.