Koti & työ - Tuija Niskanen

Miksi väsyneenä ei kannata leipoa?

On kolme hyvää syytä, miksi väsyneenä ei kannata leipoa. Kerron ne syyt heti tähän alkuun:

Ei onnistu.
Tulee kalliiksi.
Ottaa päähän.

Kun leipuri testailee uusia reseptejä

Pari vuotta sitten vietettiin vähän jälkikäteen synttäreitä, kun kaikki koronasairaat oli saatu terveiksi. Edeltävänä iltana ajattelin sitten leipoa jotain pientä. En ole mikään superleipoja, mutta yleensä onnistun. Se ei johdu mistään erityisestä lahjakkuudesta, vaan siitä, että osaan lukea ja noudattaa ohjeita. Leipoessa ei tarvitse säveltää tai olla luova, mistä on etua vaikkapa ruuanlaitossa. Leipoessa riittää, kun tekee niin kuin käsketään.

Mutta jos on tehnyt jo jonkin aikaa vähän turhan pitkiä työpäiviä ja vastaavasti nukkunut liian lyhyitä yöunia, ei ehkä ole etenkään lauantai-iltana ihan parhaassa vedossa. Pienen kämpän siivous ja kaupassa käynti päivällä olivat vieneet voimat niin, että olisin mieluusti vain tuijotellut Netflixiä.

Iltasella tartuin kuitenkin toimeen. Yleensä leivonnan jälkeen on tyytyväinen olo ja asunto tulvii pehmeitä tuoksuja. Mutta tuolloin lopputuloksena oli täysi biojäteastia ja mieliala, jota kuvaa lähinnä kirjainyhdistelmä: #”/€&%&#?/)&. Jos ymmärrät, mitä tarkoitan.

En tajua, mikä vimma minulla on aina testailla uusia reseptejä silloin, kun on tulossa vieraita. Entä jos joskus tyytyisi vanhaan ja hyväksi koettuun? Tai kävisi suosiolla Alepassa.

Kuorrute pelastaa kaiken…?

Show alkoi sillä, että voiveitsi, jossa oli varteen saakka pehmeää voita, lensi kaaressa vastapestylle parketille.

Kun ensimmäinen kakku oli turvallisesti vuoassa ja uunissa, huomasin kattilassa liedellä sulatetun voin. Se oli tietenkin väärässä paikassa, sillä sen olisi oikeasti pitänyt olla taikinan seassa uunissa. Ei ihme, että taikina tuntui niin jähmeältä, kun latasin sitä vuokaan. Vedin siis äkkiä vuoan ulos uunista, kaadoin taikinan takaisin kulhoon ja sulatetun voin sekaan. Vähän meni joukkoon korppujauhoja vuoan reunoilta, mutta ajattelin rohkeasti, että tuleepa suutuntumaa.

Lopputuloksena oli sisältä hauras kakku, jolla oli kova kuori. Mistähän mahtoi johtua?

Lohduttelin itseäni sillä, että kuorrute pelastaa tilanteen!

Homma alkoi hyvin: tuorejuusto putosi alakaapista ulos vedetyn jätevaunun kiskoihin ja kaikkiin mahdollisiin väleihin. Kun hätäpäissäni kaivelin juustoa suunnilleen hammastikuilla kiskojen raoista, mietin vain, miksi jätevaunu ylipäänsä edes oli esillä. Varmaankin lauantai-illan ratoksi.

Yleensä kuorrutteissa ongelma on tomusokeri, joka tahtoo jäädä pahkuroiksi. Nyt sen teki kuorrutteeseen kuulunut voi. Ei tasoittunut ei sitten millään. Optimistisesti levitin kuitenkin kuorrutteen kakun päälle, joka näytti siltä kuin maanjäristys olisi iskenyt – halkeili sieltä täältä. Liimasin kakkua kasaan kuorrutteella, joka levitettynä muistutti vesirokkoa. Siinä vaiheessa taisin tirautella ensimmäisiä itkuja. Ketutti niin, etten viitsi sanoiksi pukea.

Kuva ei liity tapaukseen. Aidot kuvat olivat niin masentavia, että olen hävittänyt ne. Kuvituskuva: Unsplash / Toa Heftiba

Marjaisa kumi… murokakku

Toinen senkertainen uutuusleivonnainen oli marjaisa murokakku. Kun taikina oli valmis ja vuoka voideltu ja jauhotettu, luin ohjeen vielä kertaalleen, että varmasti olen tällä kertaa muistanut kaiken.

Täh! Ei vuokaa voidellakaan, vaan vuoka vuorataan leivinpaperilla. Jaa, kai sillä on jokin erityistarkoitus… Ja ei kai se haittaa, vaikka leivinpaperin laittaa tuohon voidellun ja jauhotetun vuoan päälle?

Ei haittaa, jos tekee albiinokakkuja. Puolen tunnin paistamisen jälkeen kakussa ei ollut edes yhtä ruskeaa pistettä. Muuten se näytti ”normaalilta”, joten jaksoin vielä uskoa, että maku korvaisi ulkonäön. Ei korvannut. Niin kumista kakkua en ole vielä eläissäni maistanut. Jätevaunulle tuli käyttöä.

Alepa ja anoppi lohduttaa

Aamulla itse juhlapäivänä olin ajatellut tehdä vielä suolaisen piiraan, mutta kun avasin jääkaapin oven ja biojäteastiassa lojuvaan marjaisaan kumikakkuun tarkoitetut pensasmustikat lensivät lattialle, syliini ja kaapin alaosassa olevan pakastimen tiivisteiden väliin, totesin, että leivonnat on tältä erää leivottu.

Iltapäivällä söimme kahvitellessa Alepan mutakakkua ja lihapasteijoita. Kerroin samalla onnetonta leivontatarinaani, johon anoppi sanoi osuvasti, että joskus pitää pysähtyä.

Niin pitääkin. Muuten ei tajua, että on repimässä itsestään irti jotain, mitä ei sillä hetkellä irtoa.

—

Joskus kuitenkin myös onnistuu. Lue vaikka blogitarina Kärsimättömän suklaakakku.

3.8.2023

Koti & työ

Blondin keväthuoltoviikonloppu

Jossain blondivitsissä blondi soitti poikakaverilleen, ettei millään onnistu kokoamaan palapeliä, jonka pitäisi esittää kukkoa. Kun poikakaveri riensi avuksi, blondilla oli Kellogg’s-paketti kädessä ja murot lattialla.

Eilen kävi imuroidessa vähän samoin. Mietiskelin imuria heiluttaessani hyvillä mielin, että enää pari vetoa ja homma on valmis. Samassa kuului hirvittävä rysähdys. Keittiön hyllyllä ollut peltipurkki rämähti lattialle ja sisällä olleet murot arvatenkin pitkin lattiaa. En tänä päivänä tiedä, mikä voima purkin sieltä pudotti. Mutta ei ollut poikakaveria, jolle soittaa, joten ei auttanut kuin kääntyä ympäri ja imuroida suht laajalti se, mikä oli jo kerran imuroitu. Tänään niitä muroja on sitten edelleen narskahdellut jalkojen alla vähän siellä täällä.

Talvivaatteet säilöön ja ikkunat puhtaiksi

Viikonloppu on mennyt keväthuoltoja tehdessä. Villavaatteita on siistitty: pesty mikä on pestävissä ja matkan varrella kertyneet nypyt ajeltu sileiksi. Talvikengät on kiillotettu ja suojattu silkkipaperilla laatikoihin, ja talvitakit harjattu säilytyskuntoon kesän ajaksi. Huivit on vaihtuneet kevyempiin ja pipot niinikään; lippis ja hellehattukin ovat jo kädenojennuksen ulottuvilla.

Talvikengät ja -saappaat kiillotettuna säilytystä varten.

Talvikengät on putsattu ja kiillotettu odottamaan ensi talvea.

Alkavalle viikolle luvatut sateet ja kylmyys voivat siis tulla. Lumet jättäisin kuitenkin mieluusti pohjoisemmaksi.

Omat ikkunat ovat vielä pesemättä, mutta anopin luona homma on jo käynnistetty. Vanhassa talossa riittää huonekorkeutta, joten ylimmät ikkunat eivät ole ihan alhaalla. Lisäksi pintoja ja ruutuja on useampia ja julkisivuremontin jäljiltä ikkunoiden välissä olevat sälekaihtimet ovat sanalla sanoen pölyisiä. Niinpä selkävaivaisena urakka on pitänyt jakaa useammalle päivälle. Raskaan työn päälle on nautittu aina pikkulasilliset tummaa vermuttia. Anoppikin on ollut työssä touhukkaasti apuna, joten pieni huokaus ja skoolaus on ollut tarpeen. Ensi viikolla jatketaan, jos sää suosii.

Vihreää parsaa

Anoppi antoi kotiin viemisiksi vihreää parsaa. Tunnetusti huikeana kokkina valmistin sitä sunnuntain iloksi Kape Aihisen hyväksi koetun reseptivideon keinoin. Mutta ainahan minä blondina saan jotakin menemään mönkään. Kun kerrankin paistoin parsat hillityllä lämmöllä juuri sopivan rapsakoiksi ja rakuuna antoi valkosipulin kanssa mukavan säväyksen, niin enköhän mennyt unohtamaan sen kaikkein tavallisimman eli suolan. Innostun aina, kun näyttää hyvältä, eikä siinä sitten suolat muistu mieleen. Onneksi suola on kuitenkin niitä helpoimmin lisättäviä, ja lopulta parsat maistuivat oikeasti hyvältä.

Merivesi huitelee tällä hetkellä viiden asteen tietämillä, joten nyt voi taas jo nimensä mukaisesti uida. Aurinko on hellinyt viime päivät, niin että moni tykkää jo puhua kesästä. Itse pitäydyn vielä keväässä. Ja kevätsää on vielä varsin petollinen. Pipo on tarpeen, jos vähänkin tuulee. Mutta tänään laiturilla joku kertoi, että silmuja alkaa näkyä puissa. Jes!

Keväistä vappusäätä odotellessa

Saa nähdä millaisen vappusään saamme. Eilen sain ensimmäisen vapputervehdyksen, kun kaupassa oli rouva, joka esitteli innoissaan kuvia tekemistään vappuviuhkoista. Sain jopa tarkan kuvauksen siitä, miten vappuviuhkat valmistetaan.

Tykkään tästä omasta asuinalueestani juuri siksi, ettei täällä ole isoja marketteja, vaan pieniä kauppoja, joissa ihmiset oikeasti välillä kohtaavat toisiaan. Siinä on sellaista kylämäisyyttä, joka tuo vanhat ajat mieleen. Kuten vaikka lapsuuden vaput. Tulin nimittäin maininneeksi rouvalle, että minulla on vielä jämät jäljellä lapsuuteni vappuviuhkoista. Toinen on kokovalkoinen ja toinen vaaleanpuna-valkoinen, mutta jälkimmäisessä hapsuja on enää aika niukalti jäljellä. Niillä kun on huiskittu jo 50 vuotta!

23.4.2023

Koti & työ

Amerikkalainen joulutarina ei petä koskaan

Häpeäkseni tunnustan, että olen katsonut vuosien mittaan Netflixistä tai YouTubesta aika monta amerikkalaista joululeffaa. Milloin ne ovat olleet yhdellä Hollywood-julkkiksella varustettuja, milloin liukuhihnalta tuotettuja Hallmarkin elokuvia. Kaikissa on aina samat näyttelijät, jotka aiheuttavat usein enemmän vaivaantumista kuin sykähdyttäviä joulufiiliksiä.

Amerikkalaisissa joulutarinoissa juodaan aina kaakaota punavalkoiraidallisella pillillä – vaahtokarkkeja ja kermaa unohtamatta. Kuva: Pixabay

Kolme juonivaihtoehtoa

Todellisuudessa muutama leffa olisi riittänyt. Niissä on yleensä kolme vaihtoehtoista tarinaa, joita sitten muokkaillaan. Päähenkilön nimi vaihdetaan Samanthasta Jessicaksi tai Mattista Jasoniksi sekä ammatti mainostoimiston uraohjuksesta hääsuunnittelijaksi taikka hevosranchin pitäjästä sähkömieheksi, joka on oikeasti miljonääriperijä.

Juoni on aina sama – tai yksi näistä. Menestyvää uraa suurkaupungissa luonut nuori nainen palaa jostain syystä idylliseen kotikaupunkiinsa, jossa hän törmää vanhaan highschoolsweetheartiin. Tämä uskomattoman komea nuori mies on vaatimaton pilipalihommia tekevä koko kylän hyväntekijä, joka ei tee numeroa itsestään. Koko kylä rakastaa miestä eikä tulisi toimeen ilman hänen rakentamiaan joulukoristeita kylän pääkadulle. Se on tietenkin paikka, johon kaikki kokoontuvat viimeistään joulupäivänä hörppimään punavalkoraitaisella pillillä kaakaota sekä laulamaan joululauluja hymyillen ja toinen toistaan pää kallella katsellen.

Vuorille, helteeseen tai tuppukylään

Toisessa vaihtoehdossa (taas) huikeaa juristinuraa tehnyt juuri osakkuutta odottava kaunis nainen painaa töitä, niin ettei joululle jää aikaa. Kotikaupungissa perhe odottaa isojen punaisten rusettien ja tuhansien jouluköynnösten keskellä tytärtä palaavaksi kotiin edes tänä jouluna. Mutta ei, työ on tärkeämpää. Isä vierittää pari kyyneltä sulkiessaan puhelimen, kun tyttären on taas mentävä.

Jotta osakkuus irtoaisi, nuoren juristin on lähdettävä jouluaattona hoitamaan tärkeää tehtävää: joko vuoristoon, johon pääsee vain sherpan saattelemana aasin selässä, korkokengissä ja kynähameessa, eksoottiselle saarelle keskellä Tyyntämerta taikka vaihtoehtoisesti tuppukylään Alaskan toisella puolella. Sinne tulee aina jouluna lumimyrsky, joka tukkii tiet ja katkaisee puhelinlinjat – eikä sieltä pääse pois ennen kuin uutenavuotena, mutta sitten ei enää haluakaan lähteä.

Jouluaattona on lähdettävä vuoristoon,
johon pääsee vain sherpan saattelemana
aasin selässä, korkokengissä ja kynähameessa.

On tietenkin ilmiselvää, että perillä naista odottaa aina nokkava mutta syötävän hyvännäköinen palomies tai joku muu moitteetonta fyysistä kuntoa vaativaa työtä tekevä regular Joe. Harmi vain, että juristi on tullut sulkemaan tehtaan, josta koko kylä saa elantonsa, ja Joe ei tykkää siitä yhtään. On hilkulla, ettei onnellinen tarina pääty ikävästi, sillä juristinainen pakkaa jo laukkujansa, kunnes ymmärtää, että tavoitteli osakkuutta lakifirmassa vain isänsä mieliksi ja haluaakin oikeasti jäädä kotikaupunkinsa maitotehtaaseen kehitysjohtajaksi. Siitähän Joe ilahtuu, antaa anteeksi, ja kohta jo juodaan yhdessä munatotia.

Prinssille morsian

Kolmas tarina tapahtuu tietenkin Mangustaniassa, lumen peittämässä satumaassa, jossa kansa odottaa kuumeisesti, että prinssi Lothar Manfred von Glitterbrunnenschönfeld löytää itselleen puolison. Onneksi paikallisen ongenvapaliikkeen edessä – kauniiksi luistinradaksi jäätyneen järven rannalla kun ollaan – nuori pipoon ja raidalliseen kaulaliinaan kietoutunut kaukaa tullut sokerileipuri törmää Lothariin ja roiskauttaa kaupasta ostamansa kaakaot tämän rinnuksille. Siitä alkaa romanssi, joka ei voi päättyä kuin onnellisesti – jouluhäihin. Niitä edeltää vielä kohtaaminen prinssin kuolevan harmaapartaisen isän kanssa sekä käytös- ja pukeutumiskoulu, jossa aavistuksen rahvaanomainen mutta satakielen lailla laulava jenkkityttö opetetaan talon (linnan) tavoille.

Yhteistä kaikille tarinoille on se, että jouluvaloja ja -koristeita on käytetty sisällä ja ulkona enemmän kuin Stockmann tilaa kaikkiin myymälöihinsä vuodessa. Kodeissa ei koskaan ole mitään muita sisustustavaroita tai vaikkapa kirjoja hyllyssä, sillä joulutontut, kynttilät, köynnökset, rusetit ja pallot vievät kaiken tilan. Koko poppoo tykkää aina leipomisesta. Ja kun saavillinen taikinaa on saatu valmiiksi ja pari keksiä pyöräytetyksi, on jo kiire lähteä paikkaan, joka on kaikille yllätys. Se on asunnottomien ruokajakelu! Miten iloisia nuo reppanat ovatkaan aina likaisissa vaatteissaan, punaisine poskineen, kun Liza ja yllättäen paikalle ilmestynyt Jared läiskivät yhdessä puuroa lautaselle ja hokevat valkoisten hampaittensa loisteessa viiteen kertaan Merry Christmas.

Jouluvaloja ja -koristeita on enemmän
kuin Stockmann tilaa koko vuodeksi.

Parasta on kuitenkin, että kaikki aina päättyy hyvin. Loppukohtauksessa kaikilla on oma tai tuleva puoliso kainalossa. Kaikki pussaavat pariaan yhtä aikaa – huulet tiukasti yhteen puristettuina ja liikahtamatta. Jun on niin ihanaa ja on joulu, ja sitten alkaa sataa lunta. Sen pituinen se.

13.12.2021

Koti & työ

Kun kirjastoon on päästävä vaikka vesisateella

I’m singing in the rain… Laulu oli osuva vielä menomatkalla kirjastoon, kun tuuli oli myötäinen ja pisaroita tuli säästeliäästi. Mutta paluumatkalla ei niin laulattanut, kun vesi hakkasi kasvoja, housut kastuivat polviin asti ja olo oli hiestä nihkeä. Päätin sitten lähteä kirjastoon – vuosien jälkeen – vesisateella. Älynväläys sekin!

I’m singing in the rain – kun kirjastoon on päästävä vaikka vesisateella.

Kirjastokortti oli mennyt vanhaksi. Se kertonee siitä, etten ole mikään ahkera kirjaston käyttäjä, niin paljon kuin sitä palveluna arvostankin. Se ei kuitenkaan kerro siitä, ettenkö lukisi kirjoja. Mutta tykkään ostaa kirjoja omaksi, sillä minulle kirja on usein myös muistiinpanoväline: alleviivaan osuvia ja itseä puhuttelevia lauseita, kirjoitan sivuun omia ajatuksia ja merkkaan päivämääriä, jotta muistan, mihin ajankohtaan omassa elämässä jokin puhutteleva kohta liittyi. Se, että kirjat ovat omien merkintöjen värittämiä, kertoo osin myös siitä, että luen enemmän tietokirjoja kuin romaaneja. Niin se vain on. Ja sitten jonkin muuton yhteydessä kannan niitä banaanilaatikkokaupalla kierrätykseen, toivottavasti jonkun muun iloksi tai viisaudeksi.

Jospa kirjoittaisin vielä kirjan

Tänään innostuin kuitenkin lähtemään kirjastoon varaamaan paria kirjaa tausta-aineistoksi. Olen taas kerran saanut kirjaidean. Niitä on vuosien varrella syntynyt monia, ja on minulla kyllä joistakin tekstiäkin kasassa jo aika paljon enemmän kuin synopsiksen verran. Mutta olen saamaton – tai sitten elämä on vain aina vienyt juuri silloin toiseen suuntaan, joten viime vuonna toimittamaani pientä kirjasta ja yliopistovuosien julkaisuja lukuun ottamatta Tuija Niskasella ei juuri nimekkeitä löydy.

Saahan sitä köyhäkin haaveilla, sanotaan. Minäkin haaveilen yhä kirjasta, mutta jos kuolo korjaa ennen kuin yksikään on valmis, niin ei siinäkään nyt niin suurta vahinkoa pääse tapahtumaan. En epäile, ettenkö osaisi kirjoittaa kirjaa asiasta, josta on omaa kokemusta ja perehtymisen kautta vielä vähän lisääkin ymmärrystä. Mutta kirjaa ei kirjoiteta inspiraation vallassa, kun siltä tuntuu, vaan istumalla, lukemalla, pohtimalla ja näpyttelemällä konetta – istuen, istuen ja vielä kerran istuen päivästä toiseen sitkeästi ja tavoitteellisesti. Ja juuri se määrätietoisuus ja tavoitteellisuus minulta on puuttunut.

Kirjaa ei kirjoiteta inspiraation vallassa,
kun siltä tuntuu, vaan istumalla, lukemalla,
pohtimalla ja näpyttelemällä konetta päivästä toiseen.

Taas kerran uuden edessä?

Nyt olen vähän tehnyt uutta suunnitelmaa. Sain mielettömän hienon työtarjouksen, jonka toteutumista ja muotoa nyt pohdin ja rukoilen kiivaasti yksin ja yhdessä ystävien kanssa. Haaveessani se on osa tulevaisuuttani, mutta jättää tilaa myös kirjoittamiselle parissakin eri muodossa.

Pahoittelen, että teen juuri nyt sitä, mitä inhoan muiden tekemänä: raotan vähän verhoa, mutta en päästä kokonaan sisälle. Asiat vain ovat vielä vaiheessa, joten en rohkene avata enempää. On vain pakko päästää ulos jo edes jotakin, kun olo on sellainen, että laulattaa sateessakin.

Kesällä sain eräässä radio-ohjelmassa vierailtuani mukaan kiitokseksi kasan kirjoja. Olen aivan viimeisillä sivuilla Jouni Lallukan kirjassa Mihin sinulla on kiire? Se vahvisti ajatuksiani ja antoi uutta pohdittavaa. Siitä kirjoitan vielä. En ehkä kirjaa, mutta jos vaikka lyhyesti jotain tänne sivulle.

Kaunista viikon jatkoa sinulle, olitpa sateessa tai ehkä jo lumipyryssä!

9.11.2021

Koti & työ

Odottavan aika on pitkä – myös sisustajalla

Odottavan aika on pitkä, sanotaan. Laskin, että minulla se on kestänyt 15 viikkoa. Kun kuulin kaupassa toimitusajan, kummastelin suorasukaiseen tyyliini, että DDR:ssäkö tässä asutaan! Mutta tiistaina odotuksen pitäisi päättyä, kun Hakosen pojat toivottavasti kantavat sisään uuden roosan sohvani ja teddykarvaisen lepotuolin raheineen.

Viime viikonloppuna ystävän kanssa sisustuksia tutkiessamme tajusin, että minähän elän tahattomasti aivan sisustustrendien harjalla, sillä aloin haaveilla roosasta jo Seinäjoella asuessani kolmisen vuotta sitten. Siinä vaiheessa olisin kyllä tyytynyt lepotuoliin, mutta nyt haave laajeni sohvaksi. Mutta sisustuksissa on tänä päivänä väriä, harmaa vaihtuu vaikka sitten roosaan, ja teddykarvaisia nojatuoleja on valmistajalla jos toisella.

Uusissa laseissa globaali maailmakin näyttää kummalliselta

Ystävän kotiin muuten löysimme aivan upean valkoisen Carl Gustaf Hiort af Ornäsin Siesta-lepotuolin. Se on joka suunnalta kuin taideteos, ja mikä parasta, aivan mielettömän hyvä istua. Sitä on design parhaimmillaan. Mutta siis, me vasta löysimme sen. Nyt tarvitsee vielä vähän lämmitellä hänen puolisoaan ymmärtämään, millainen kruunu tuo suhteellisen hyvän hintainen tuoli olisi heidän jo muutenkin upeaan olohuoneeseensa. Onneksi hän on fiksu kaveri ja ymmärtää hyvän päälle (ystävä, tämä kannattaa kertoa hänelle!), joten olen luottavainen, että jonain päivänä vielä istuskelen heidän olkkarissaan tuossa lumoavassa tuolissa. Mutta siinä en söisi mustikkapiirakkaa…

Uusi sohvani on ”kotimainen”, mutta jostain syystä se tulee Aasian kautta, ja matka on tosiaan kestänyt jo yli kolme kuukautta. Sunnuntai-iltana tilasin kauan haaveilemani kreikkalaisen flokatimaton Saksasta ja sain noutaa sen eilen postista. On tietty kyse ihan erilaisista tuotteista, mutta onhan tämä hieman kummallista tämä globaali maailma. Sillä tuolla globaalilla kai tämä nurinkurisuus parhaiten selittyy.

Olisi varmaan pitänyt käydä Specsaversillä!
Ai niin – mutta minähän kävin.

Menneellä viikolla sain myös uudet silmälasit. Tai ei niitäkään saa, vaan niistä pitää maksaa. Kummastelen vain sitä, miten hyvältä lasit muka näyttivät kaupassa, ja nyt päässä ja kodin valossa ne näyttävät aivan toisenlaisilta, ja minä noin 70-vuotiaalta. Kaukonäkö uusilla laseilla pelittää hyvin, mutta näyttöruutu on kuin pyllistävä pallo – aivan kupera. Toivon todella, että silmä vähitelleen tottuu sekä uuteen ulkonäköön että näyttöruutuun ja että myös jyskyttävä päänsärky hellittää. Olisi varmaan pitänyt käydä Specsaversillä! Ai niin – mutta minähän kävin.

Uusi vintage-pöytä ja tuolit ikkunan edessä.

Tervetuloa pöytään! Vähän uusia muotoja, väriä ja uudet kankaat tuoleihin.

Vintage on vienyt sydämeni

Koska en vielä voi laittaa kuvaa uudesta sohvasta, niin laitan kuvan kesällä löytämästäni vintage-pöydästä ja tuoleista. Parasta on, että molemmat löytyivät vanhan tavaran liikkeistä kävelyetäisyydeltä. Tuolit päällystin uudelleen, kun vanhat kankaat olivat jo likaiset ja silmääni väärän väriset, ja lopputulos on ihan mukiinmenevä. Pöytä on jatkettava, joten ympärille mahtuu muitakin kuin minä.

Olen nykyään aivan hullaantunut kalusteisiin, jotka ovat jostain 30-70-lukujen väliltä. Se on minulle uutta, samoin kuin musta-valko-harmaan värimaailman täydentyminen lämpimillä roosan, punaisen ja ruskean sävyillä tai suorien linjojen muuttuminen pehmeämmiksi ja pyöreämmiksi. Olisiko niin, että muutos liittyy ikääntymiseen? Jostain syystä myös vielä muutama vuosi sitten jäntevä kroppa on muuttunut vähitellen pehmeämmäksi ja pyöreämmäksi. Oli miten oli, eräs ystävä, jo eläköitynyt sisustussuunnittelija sanoi, että ulkoinen muutos on usein merkkinä myös ihmisen sisäisestä muutoksesta. Koska tykkään kotonani ulkoisesti tapahtuvasta muutoksesta, toivon, että oma sisäinenkin muutokseni voisi olla sitä – positiivista ja ilahduttavaa.

9.10.2021

Koti & työ

Operaatio Mobilisaatio:
Uusi työ ja uusi haaste

Toukokuussa sain ystävältä linkin avoimesta työpaikasta. Olin juuri pohtinut, että alkaa olla liikkeelle lähdön tuntu – onkohan jotain uutta tapahtumassa? Kyllä oli!

Viikon sisällä olin saanut linkissä olleen työn Operaatio Mobilisaation (OM) viestinnässä. Se oli suuri rukousvastaus, ja aloitin työt 1.6.

Saatat tuntea OM:n lähetyslaivoista, jotka seilaavat maailman vesillä, mutta OM on paljon muutakin. Sydämellämme on tavoittaa ihmisiä, jotka eivät ole vielä koskaan kuulleet Jeesuksesta.

Ajattele – heitä on yhä 3 miljardia! Ja luku kasvaa joka päivä lähes 60 000 ihmisellä.

Kaikki eivät voi lähteä itse, mutta jokaisella on mahdollisuus olla lähettämässä niitä, jotka voivat lähteä.

Minunkaan kutsuni ei ole ollut lähteä, mutta kylläkin täyttää osaltani lähetyskäskyä. Muutama vuosi sitten koin, että aikaa on vähän: en voi enää vain työssäni pyöritellä papereita, jotta joku saisi taloudellista voittoa. Minun on tehtävä osuuteni Jumalan työssä niillä lahjoilla, jotka Hän on minulle antanut. Ja Herra on kuullut rukoukseni ja johdattanut palvelemaan Häntä kokopäiväisesti!

Operaatio Mobilisaatio tekee työtä yli 110 maassa.

Voisitko Sinä olla tukijoukoissani?

OM toimii lahjoitusten varassa. Myös minun työni on riippuvaista taloudellisesta tuesta muilta kristityiltä ja ihmisiltä, joiden sydämellä on evankeliumin leviäminen vielä tavoittamattomille ihmisryhmille. Uskon, että Jumala kutsuu paitsi työntekijöitä, myös tukijoita tahtonsa ja tarkoituksensa mukaan. Siksi rohkenen kysyä sinultakin, voisitko sinä olla tukemassa evankeliumin leviämistä tekemäni työn kautta OM:n viestinnässä?

Mukaan voit tulla joko kuukausilahjoittajana tai kertalahjoituksella. Myös esirukoilijana olet tärkeässä roolissa. Olen kiitollinen, jos haluat olla mahdollistamassa työtäni tai voit auttaa minua löytämään seurakuntia, pienryhmiä tai yksityishenkilöitä tuekseni. Minulle mikään lahja ei ole liian pieni, vaan osa sitä puroa, josta voi syntyä iso virta.

Tehtäväni Operaatio Mobilisaatiossa (OM) on varmistaa, että sinäkin löydät meidät netistä ja somesta ja kuulet työstämme median, tapahtumien ja seurakuntavierailujen kautta. Kehitän ja suunnittelen järjestön viestintää ja vedän viestintä- ja varainhankintatiimiä. Päivittäisviestinnässä toimitan uutiskirjeitä, tiedotteita, OM Uutiset -lehteä sekä muita painotuotteita. Lisäksi tuen lähettejä ja työntekijöitämme tarjoamalla heille työkaluja ja opastusta viestintäkysymyksissä.

Lupaan sinulle sitoutua työssäni:

kehittämään OM:n viestintää kaikella osaamisellani
kasvattamaan OM:n työn tunnettuutta Suomessa, jotta työ saisi tuottaa hedelmää sekä kotimaassa että ulkomailla
tarjoamaan läheteillemme ja työntekijöillemme viestinnän työkaluja, koulutusta ja tukea helpottamaan heidän työtään ja rohkaisemaan heitä
olemaan avoin ja kertomaan säännöllisesti työn edistymisestä ja kuulumisistani (mm. uutiskirjeissä, blogissa, vierailemalla pienryhmissä ja seurakunnissa)
toimimaan kokosydämisesti johdatusta etsien sekä rukoillen työhön voimaa, viisautta ja taidollisuutta
innostamaan muitakin mukaan Jumalan työhön omilla lahjoillaan, sillä kuten afrikkalainen sanonta kuuluu:

Jos haluat kulkea nopeasti, kulje yksin.
Jos haluat kulkea pitkälle, kulje yhdessä.

Siunaavin terveisin
Tuija

______

HALUTESSASI VOIT TEHDÄ LAHJOITUKSEN TÄÄLLÄ!

Saaja: Operaatio Mobilisaatio ry
Tilinumero: FI63 8000 1201 5560 90
Viitenumero: 1802 43978 (käytäthän viitettä, niin tuki kohdistuu työlleni)

MobilePay-numero: 11689

Kiitos lahjastasi!

_______

Klikkaa ja katso:
Videolla katsaus OM:n kansainväliseen työhön. Toimimme yli 110 maassa.

______

Poliisihallituksen myöntämä keräyslupa: RA/2021/1085 voimassa 1.1.2022 alkaen (koko Suomen alueella paitsi Ahvenanmaa). Varat käytetään Operaatio Mobilisaation lähetys- ja kehitysyhteistyöhön ja sitä tukevaan toimin- taan kotimaassa.

21.7.2021