Ystävä sanoi vastikään, että nykyään joulussa parasta on sen odotus. Mitä kukin meistä oikeasti odottaa, onkin eri asia.

Lapsena odotin aivan rehellisesti sanottuna lahjoja: uutta nukkea, peliä, suklaata tai toppapukua. Ja että kellariin ostettaisiin korillinen limsaa ja laatikollinen punaisia jouluomenoita. Siihen aikaan Cokis-pullot jääkaapissa tai hedelmäkori pöydällä eivät olleet joka perheessä itsestäänselvyys.

Nuoruudesta muistan lähinnä yhden angstisen joulun, jota en odottanut lainkaan. Olin pari kuukautta aiemmin eronnut pitkäaikaisesta poikaystävästäni, joten matkustin jouluksi lapsuudenkotiin ja kiskaisin aatonaattona salaa sisuksiini pullollisen punaviiniä. Jouluaattona kuulin päässäni vain, kuinka Joulun kellot kajahtaa, eikä kinkku juuri maistunut.

Joulun suorittaminen

Naimisiin päästyäni alkoivat suoritusvuodet. Joulut olivat odotuksia täynnä: omia, puolison, lasten, sukulaisten, hyvä ettei naapureidenkin. Jälkikäteen surettaa. Miksi tuhlata parhaat vuodet pyrkimällä siihen, että kaikki olisi täydellistä? Mikään ei kuitenkaan ole. Paukkupakkasessa auton ovi on jäässä, kun vastasyntynyttä pitää kiikuttaa anoppilaan joulupäivällisille. Siianmäti on kaupasta loppu eikä kirjolohenmäti todellakaan käy. Joulun yllättävin lahja ei olekaan hehkeä helminauha, vaan höyrysilitysrauta. Täydellistä! 

Onneksi vuodet ovat kasvattaneet, osin kivun kautta. Joulunvietoissa on pitänyt irtautua monesta tavasta – ja ennen kaikkea monesta ihmisestä ja heidän odotuksistaan: joulusta kotimaassa, lumihangista jouluna, lapsuudenkodin joulusta, omien vanhempien läsnäolosta, jopa omista lapsista jouluaattona. Kuolemakin on vienyt läheisiä aivan joulun alla. Myös tänä vuonna. Ja vaikka en olisi aikanaan uskonut, kaikesta on selvitty. No, sen yhden kerran krapulassa, mutta muuten varsin selväpäisenä.

Kahden päivän valmistusaika

Tätä joulua vietän erityisen rauhaisin mielin. En odota, vietän vain. Olen käyttänyt jouluvalmisteluihin kokonaiset kaksi päivää. Toisena päivänä siivosin, kävin ruokakaupassa ja hain kuusen, joka nyt katselee nurkasta jouluasussa. Joulukuusi kodissamme vuonna 2015.

Marttojen ohjeen mukaan en siivoa kaappeja jouluksi, koska en siellä jouluani vietä. Myöskään seinien pesu, mattojen ja kaikkien varastossakin olevien petivaatteiden raahaaminen ulos piiskattavaksi taikka jouluruokien valmistus itsekasvatetuista parvekeporkkanoista ja -punajuurista ei kuulu jouluperinteisiini. 

Ostoksiin riittää lähikauppa. Ei tarvitse kiertää toreja, halleja ja marketteja löytääkseen kaupungin parasta graavikalaa tai ainoaa oikeaa brie de meux’ta. Kun itse graavattu vähän ylisuolattu lohi ja perusbriekin kelpaavat, aikaa ei tuhlaannu kiroilemiseen ympäri kaupunkia muiden tönittävänä ja kiukutellen, kun joulu stressaa. 

Valmistaikinastakin syntyy hyviä pipareita ja torttuja – jopa niin hyviä, että ne on jo syöty. Yllätysvieraille (tervetuloa!) tarjolla on enää taatelikakkua, mutta se onkin tosi hyvää, äidin tekemää. Olin ajatellut tehdä aaton jälkiruuaksi uudella reseptillä myös taatelijäädykettä, mutta kun flunssa viime yönä iski, taatelit jäänevät pöydälle, toivottavasti myöhempään käyttöön.

Toinen joulunvalmistelupäivä meni omille lapsille: yhden sain vihdoin Italiasta tunniksi ruudun ääreen, ja toisen kanssa lähdin kaupungille. Hän sai itse valita lahjansa, mitä sitten juhlistimme kuohuvalla, leivoksilla ja leffalla. Siitä kai joulussa on ainakin puheista päätellen kyse: yhdessäolosta ja rauhoittumisesta.

Millaista joulua etsimme?

En aina ymmärrä, mitä tai millaista joulua ihmiset etsivät, kun he laativat itselleen työlistoja joulunalusajaksi, kirjoittelevat sormet verillä yömyöhällä rakkaita jouluterveisiä ihmisille, joita heillä ei ole aikaa tavata, ja kiertävät täysiä kauppakeskuksia osoittaakseen paketeilla, miten tärkeitä läheiset heille ovat. 

Olohuoneen ikkunalla loistaa joulutähti.

Kun malttaa luopua kuun tavoittelusta, voi päästä seisomaan jatkuvaan tähtisateeseen.

Sekö on yhdessäoloa ja rauhoittumista? Ja onko siihen lupa vasta, kun on ensin uuvuttanut itsensä joululla? Kuulostaa kummalliselta. Ei siinä mitään, jos tykkää askarrella itse joulukortteja ja huovuttaa koristeita, imellyttää perunalaatikkoa ja silitellä naapurinkin pöytäliinat. Mutta sitten se kannattaa tehdä kaikessa hiljaisuudessa nautiskellen eikä huutaa koko maailmalle kiirettä ja tuskaa.

Tänä iltana on hyvä istua sohvalla tädin kutomissa villasukissa ja odotella aattoa alkavaa. Toivon vain, että jokaisella olisi lepo sydämessä ja hyvä olla niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa jouluaan viettää. Sillä jos ei ole, kannattaa miettiä ensi joulua uusin silmin.

Itse olen huomannut, että kun malttaa luopua kuun tavoittelusta, voi päästä seisomaan jatkuvaan tähtisateeseen.

Ei ole enää kovin trendikästä viettää pyhäinpäivää ja muistella poisnukkuneita läheisiä. Se kun on sävyltään surumielistä ja hillityn oloista, ja siihen liittyy hiljentyminen, mikä on monille yhä vaikeampaa. Sen sijaan on helpompaa nostaa kurpitsat pöydälle ja lyödä kuolemalla leikiksi: maalata kasvonsa sieluttomaksi vampyyriksi, rujoksi ruumiiksi ja pukea jopa lapsensa pirunpennuiksi tai luurangoiksi. 

Pyhäinpäivän tuikkukynttilät ikkunalla.

Sytytän pyhäinpäivänä mieluummin kynttilän muistoksi niille, jotka eivät ole enää kynttilöitä sytyttelemässä.

Onko Halloweenin merkitys ymmärretty?

Kuinka moni mahtaa tietää tai vaivautuu edes miettimään, mihin kauhulla ja katkenneilla sormilla mässäilevän Halloweenin tavat pohjautuvat? Onko ihmisistä tosiaankin hauskaa, kun kuolleet nousevat haudoistaan ja pukeutumalla aaveeksi voi ikään kuin sulautua paremmin joukkoon?

Minusta siinä ei ole mitään hauskaa.

Toisaalta en myöskään odota, että pyhäinpäivänä pitäisi palvoa kuolleita ja tehdä heistä pyhimyksiä. Hekin olivat vain ihmisiä – ja siten ihan tavallisia joskus niin raivostuttavine tapoineen ja vikoineen. Mutta silti rakkaita, emmekä olisi halunneet antaa heitä vielä pois. 

Erityisesti kun suru on koskettanut hiljattain tai menneen vuoden aikana, päivä on merkityksellinen. Voi vielä pysähtyä ja muistaa läheistä vaikka sytyttämällä kynttilän. Siitä perinteestä voisimme pitää tiukemmin kiinni ja jättää naamiot ja pelottelukrääsät kauppoihin.

Helsingin Sanomat kirjoitti tänään suomalaisten hautajaistapojen muuttumisesta. Facebookista on tullut digitaalinen hautausmaa. RIP-viestejä kirjoitellaan jopa julkkiksille, joihin ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta. Mutta tavaksi on kuulemma tullut myös, että oikeaan hautajaiskutsuun vastataan etenkin heinäkuussa lähettämällä pelkkä adressi, kun ei haluta keskeyttää lomamatkaa hautajaisten takia. 

Kuoleman uhmaajat

Mahtaako Halloween-villityksenkin takana olla se, että kuolemaa on helpompi uhmata kuin kohdata? Vainajista, piruista ja aaveista tehdään hauskaa hupia, jonka voi pukea päiväksi päälle, ja nauttia samalla kavereiden kanssa pari olutta kurpitsalyhdyn loisteessa. Ei tarvitse pysähtyä miettimään, mitä kuolema oikeasti tarkoittaa. Elämä on huoletonta base-hyppyä ja kasitonnisen valloitusta. Todistelua siitä, että minä hallitsen omaa elämääni ja jos se on minusta kiinni, myös kuolemaani.

Itse muistan tulleeni tietoiseksi omasta kuolevaisuudestani toden teolla silloin, kun omat lapset olivat pieniä. Ymmärsin, että en ole enää vastuussa vain itsestäni ja omasta elämästäni, vaan vastuullani on elää myös lasteni takia. Silloin aloin miettiä eri tavalla riskien ottamista, vaikka omat riskit ovat olleetkin varsin maltillisia. Mutta mielessä kävi mm. oma ja muiden liikennekäyttäytyminen, eivätkä Linnanmäen pää-alaspäin-ja-maha-sekaisin-vemputtimet enää tuntuneet houkuttavilta. 

Uhmaan siis Halloween-mentaliteettia ja hyppelyä kuoleman varpaille. Siihen meillä ei ole valtaa, vaikka me jokainen sen joskus kohtaammekin. Tunnustaudun vanhanaikaiseksi ja vaalin sitä perinnettä, jossa olen kasvanut. Sytytän pyhäinpäivänä mieluummin kynttilän. Muistoksi niille, jotka eivät ole enää kynttilöitä sytyttelemässä.

Runo äidille

Äiti, tämä blogipostaus on sulle,

Runo äidille äitienpäivänä brunssipöydässä.

Runo äidille äitienpäiväbrunssilla aurinkoisena keväänä.

kun tiedän että näitä lueskelet.
Se on muuten tärkeä juttu mulle.

Sinä kun et ole koskaan ollut mikään lukija
et kirjojen keräilijä, tiedolla viisastelija.
Vaan enemmän taustalta tukija.

Jos on ollut sellainen hetki elämässä
ettei kukaan auta ja pidä puolia,
oot aina lohduttanut puhelimen päässä.

Usein tosin murehdit liikaa sitä
miten me täällä pärjätään
kun on ollut välillä taakkaa jos mitä.

Mutta ei sitä äiti tarvi miettiä suinkaan;
sähän oot antanut meille kaikille
niin hyvät elämän eväät matkaan mukaan.

Sun ompelutaito ei silti muhun tarttunut
joten valitettavasti sun lapsenlapset
on sitten valmisvaatteissa varttunut.

Joskus sentään innostuksissani leivon
mutta silloinkin enemmän
sun tekemää juustokakkua toivon.

Kerrot, miten jäseniä joskus kolottaa
mutta sulla on parempaakin tekemistä
kuin antaa sen vauhtia hidastaa.

Vaikka olet luonteeltas aika toisenlainen,
enemmän rauhaisa, minä hötky
en ehkä ole sittenkään kovin erilainen.

Samaa ollaan pohjalaista puuta
sorjaa, tietenkin, mutta lujaa.
Sitä sun ansiosta, ilman muuta.

Kiitos äiti, että olet olemassa
mitään enempää en voisi pyytää
ikimaailmassa.

Hyvää äitienpäivää!

Lue myös toinen äitienpäiväkirjoitus Äidille! tai kuuntele podcastin Pari sanaa ja kuppi kahvia jakso Mitä mielessä äitienpäivän alla?.