Avioerossa kuolee kokonainen perhe
Kaveri vinkkasi kerran lounaalla käydessämme, että voisit joskus kirjoittaa avioerosta – sillä tavalla hauskasti. Kun kaikki avioerotarinat ovat aina yhtä nyyhkytystä ja valitusta. Ymmärsin hänen pointtinsa, mutta en silti kyennyt. Se olisi vähän kuin kertoisi hauskana juttuna, että velipoika kuoli just eilen.
Usein kuulee sanottavan, että avioero on pieni kuolema. Se on.
Avioerossa kuolee kokonainen perhe. Jäljelle jää murusia, joita sitten kasaillaan yhteen erinäisiksi kokonaisuuksiksi. Mutta koskaan ei ole enää sitä samaa perhettä, jossa lapsilla on kaksi omaa vanhempaa, kaikilla omat tavarat saman katon alla, yhteinen historia, yhteiset muistot, joulut, juhannukset ja lomamatkat.
Se perhe joka jää jäljelle, on olemassa vain joka toinen viikko tai ehkä jopa vain joka toinen viikonloppu. Kun ennen haaveilin, että saisin olla edes hetken yksin kotona omassa rauhassa, eron jälkeen istuin usein tyhjässä kodissa miettimässä, mitä ihmettä tekisin kaikella käsissäni olevalla ajalla.
Eron jälkeen olisi hyvä olla ainakin kaksi vuotta
itsekseen ennen mahdollista uutta suhdetta.
Toiset löytävät niin nopeasti uuteen suhteeseen
Joskus hämmästyn, miten nopeasti muut löytävät uuden kumppanin, ja elämä on taas eron jälkeen hyvin. En tarkoita, että kaikki olisi ongelmatonta, mutta monet muut vain tuntuvat luiskahtavan niin helposti uudelleen vanhaan (tai pikemminkin uuteen) parisuhderytmiin ja perhe-elämään. Itse seisoskelen edelleen juhlilla yksin kuohuviinilasini kanssa ja pohdin, ettei tämä parikymmentä vuotta sitten kuvitelmissani ihan näin mennyt.
Tuttu terapeutti ohjeisti, että eron jälkeen olisi hyvä olla ainakin kaksi vuotta itsekseen ennen mahdollista uutta suhdetta. Käydä läpi omia ajatuksia, tunteita ja surua.
Minulla meni kolme vuotta. Sitten meni kolme vuotta, kun yritin löytää uutta suhdetta. Ja viimeisin, eli seitsemäs vuosi eron jälkeen, on mennyt sen tajuamiseen, etten löydä, en tarvitse enkä edes taida haluta. Joskus ehkä kaipaan, mutta se on eri asia. Mutta että pitäisi sovitella aikatauluja ja sitä mitä tänään syödään, olla hiljaa kun toinen haluaa nukkua, yrittää nukkua kun toinen haluaa herätä, katsella A-studiota vaikka haluaisi katsoa Solsidania ja mitä muuta lie. Ruuan maiskutusta tai kynsien leikkuuta karvalankamatolle. En taitaisi enää jaksaa.
Ero tuo mukanaan myös yksinäisyyttä
En silti varmasti ole ainoa, joka on eron jälkeen käynyt läpi pohjattomalta tuntuvan yksinäisyyden. Yksinäisyys kun ei ole vain sitä, että istuu yksin kotona eikä ole ketään, joka tulisi käymään, jolle soittaa tai jonka kanssa jakaa ajatuksiaan. Yksinäisyys on myös yksinäistä vastuuta kaikesta, minkä ennen pystyi jakamaan. Raskautta tehdä päätöksiä ja turvattomuuden tunnetta, kun turvaverkko on revennyt. Pahimmillaan yksinäisyyttä, vaikka ympärillä olisi ihmisiä.
Vielä pari vuotta sitten ajattelin, että vaikka olin toipunut erosta, yksinäisyydestä en selviä koskaan. Onneksi olin väärässä.
Yksinäisyys on kipua, ja kivusta on mahdollista toipua, kunhan löytää itselleen sopivat lääkkeet. Yksin oleminen taas on tapa elää. Eikä totta puhuen yhtään hassumpi tapa.
—
Kuuntele myös podcastin Pari sanaa ja kuppi kahvia jaksot yksinäisyydestä: Yksinäisyys – kuin kupla josta ei pääse ulos ja Yksinäisyys – kokemuksia omasta elämästä. Aihetta sivuaa myös teksti Onko elämäsi sellaista kuin haluat?
