Tänään oli vain pysähdyttävä katsomaan, kun pilvet kiisivät kohti pohjoista.
Sunnuntai 20.10.2024
Viikonloppuaamujen rauha on parasta. Uuden kodin ikkunapaikka on vakiintunut. Maisema on erilainen, ei ehkä aivan yhtä huikea kuin edellisessä, mutta riittävän huikea kuitenkin.
Yleensä luen aamiaisen yhteydessä, mutta tänään oli vain pysähdyttävä katselemaan, kun pilvet kiisivät kovaa vauhtia kohti pohjoista. Eivät kai ne todellisuudessa sinne päätyneet, mutta siltä se näytti. Sinne etelätuuli näytti niitä vievän.
Jätin aamu-uinnin väliin, sillä puuskittain 10 metriä sekunnissa puhaltava etelätuuli tuo rantaan isot aallot, ja ne riuhtovat niin, että uinti muuttuu rimpuiluksi ja haukkomiseksi, kun vesi lyö korviin ja suuhun. Muistelen mieluummin eilisaamun hillitympiä, vielä suhteellisen lämpimiä laineita ja horisontin leimuavaa värikirjoa vähän ennen auringonnousua.
Eilen taivaanranta hehkui kirjavana vähän ennen auringonnousua.
Tänä aamuna oli pakko laskea kirja alas ja vain tuijotella maisemaa lämmin kahvikuppi kämmenten välissä. Lentokone kiilteli kaukaisuudessa matkalla jonnekin etelään. Ja sitten lintu istahti kauempana näkyvän talon katolla taivasta kohti kurottavan tangon nenään. Siinä se räpytteli hetkisen siipiään, ennen kuin liihotti tiehensä.
Vastapäisen talon seinä on tavallaan karu: pelkkää harmaanruskeaa rappausta suoraan vasten ikkunaani. Mutta keskellä muuten tyhjää seinää on kapea ikkuna, jossa on ylä- ja alareunassa kauniit ruudukot. Pimeällä olen nähnyt, että sen takana on keittiö, ja siellä nuori mies hämmentää ruokaansa lieden ääressä. Siinä on jotain kaunista ja kodinomaista. Se tekee koko seinästä kauniin.
Kyseisen talon takapiha tuo mieleen menneen ajan kaupunkipihat. On vähän kalliota, hiekkapiha ja sen perällä puuvaja, josta naapurit vetävät kesäisin ulos pallogrillinsä ja kokoontuvat pöydän ääreen. Aurinkoisena päivänä joku saattaa paistatella päivää kovalla kalliolla kirjansa kanssa. Lapset kirkuvat ja juoksevat ympäri taloa. Mahtavatko leikkiä talonkiertäjää, kuten me siskojen kanssa, kun olimme pieniä? Siinä toiset kiersivät taloa myötäpäivään ja yksi vastapäivään yrittäen bongata jonkun liikkeessä. Se tiesi putoamista pelistä. Nurkan takaa kiertäjä sai palata kolme kertaa kurkistamaan, josko joku liikkuisi; sitten oli annettava toisille tilaisuus juosta niin nopeasti eteenpäin kuin mahdollista. Voittaja oli se, joka ehti ensimmäisenä lähtöruutuun ilman että kiertäjä näki hänen liikuttavan jalkojaan.
Eilen kävimme anopin kanssa syyslounaalla Kirsikassa, Hakaniemen hallin yläkerran ravintolassa. Sieltä löytyy pyöreä ikkunapöytä, joka on yleensä ensimmäisenä varattu, sillä se edessä oleva ikkuna on yksinkertaisuudessaan niin ainutlaatuinen, varsinkin illan pimetessä.
Ravintola Kirsikan ikkunapaikka on varaamisen arvoinen.
Anoppi oli innoissaan, kun pääsi vähän tuulettumaan. Menneen kesän aikana voimat ovat vähentyneet ja kävelymatkat lyhentyneet minimaalisiksi. On helpompi lähteä liikenteeseen, kun on käsivarsi, johon nojata. Nuorena on vaikea ymmärtää, miten pieni heilahdus ratikassa tai nupukivi kadussa voi kaataa vanhan ihmisen, jonka lihakset ovat surkastuneet vähiin ja tasapainoa täytyy hakea jokaisen seisomaannousun jälkeen. Minunkin, vaikka en enää nuori ole, on välillä vaikeaa muistaa, kuinka pieniä askelia pitää ottaa, ettei mennä liian lujaa.
Ikäihmisen ruokalautanen tuntuu myös pienentyvän päivä päivältä, joten oli hyvä nähdä, miten punajuuricarpaccio, haukiwallenberg ja herkullinen Fazerin sinisestä tehty suklaavanukas tyhjenivät lautasilta ja takasivat päivän energiansaannin.
Katse poispäin itsestä
Eilen huristelimme ratikalla, mutta sitä edellisen ravintolakeikkamme teimme taksilla. Paluumatka ei mennyt aivan toiveiden mukaan, kun kuljettaja ajoi ohjeista huolimatta noutamaan väärästä paikasta ja kiukutteli sitten meille, oli unohtanut käydä suihkussa ja veloitti vielä liikaa sovelluksessa sovitun hinnan ohi. Lisäksi saimme (pyytämättä) tilataksin, johon 94-vuotiaan on todella vaikea nousta keppeineen kapeasta raosta. Laitoin asiasta palautetta ja Taksi Helsinki toimitti anopille hyvityskortin ja pahoittelukirjeen.
Kun anoppi esitteli minulle saamaansa kohteliasta kirjettä, näin jälleen kerran, mikä merkitys on ikäihmiselle, jonka ikäkumppanit ovat jo poistuneet yksi kerrallaan, kun kuka tahansa ottaa yhteyttä ja huomioi. Saman olen nähnyt lähikaupassa, kun itsepalvelukassa ei ole oikea vaihtoehto, vaan ihmiskassa, jossa voi vaihtaa pari sanaa ja saada kenties hymynkin. Tai hammaslääkärissä, kun hammaslääkäri muistaa jo asiakkaansa, auttaa takin päälle hoidon jälkeen ja saattelee käsikynkässä odotustilaan saakka, jossa jo odottelen.
Niin usein kyse on pienistä, meille itsellemme merkityksettömistä asioista, joilla on jollekin toiselle arvaamaton merkitys. Siksi on katsottava poispäin itsestä ja opittava näkemää se toinen ja hänen tarpeensa.
