Lauantai 2.11.2024
Ystävä kävi yökylässä. Teemme sitä vuoroin, jo 27 vuotta. Hän on taitava järjestämään sopivassa määrin ohjelmaa aina, kun tapaamme heillä. Se on hänellä persoonassa, mutta ehkä myös ammatin mukanaan tuomaa taidollisuutta. Sopivassa tarkoittaa sitä, ettei se ole suorittamista ja oleilullekin jää aikaa. Voimme istua myös hiljaa, eikä sitä tilaa ole pakko täyttää. Hän saa nukkua pidempään, jos tarve on ja sillä välin minä viihdytän itseäni selailemalla sisustuslehtiä.
Minun luonani tilanne on toinen, koska tilaa on vähemmän. Hän joutuu kuuntelemaan, kun kolistelen jo keittiössä ja päristän puolukkasmoothieta sauvasekoittimella. Tulee mieleen ajat, kun kotoa lähdettyään kävi äidin luona: aina aamusta kauhea metakka, kun halusi vielä nukkua. Ystäväparka!
Hyvien yllätysten maku
Saatoin hänet juuri junalle, kun oli hänen vuoronsa tulla vain olemaan. Toivon, että hän sai hetken hengähtää ja virkistyä, sillä hänen arkensa ei ole aina helppoa, vaikka hyvää onkin. Tällä kertaa, kuten muuten edelliselläkin vierailulla, menimme fiiliksen mukaan. Mitään ei ollut sovittuna, ja ehkä juuri siksi suuhun jäi yllätyksellisen hyvä maku.
Suunnittelematta ehtii paljon eikä silti ole kiire mihinkään. Näimme mustia amerikkalaisia taidokkaasti kuvattuina hetkissä, ”jotka kertovat ihmisten välisestä yhteydestä ja leikistä” (K1).
Se sopikin viikonloppuumme, jossa oli vähän kumpaakin. Yhteyttä, kun käymme läpi viime aikojen menneet ja jaamme aterian, olipa se Lidlin pakastetta, Bonelessin burgeria tai jotain oman pizzauunin muistoa Italiasta. Ja leikkiä, kun nauramme milloin itsellemme, milloin toiselle, ja joskus jollekin kolmannellekin.
Niin paljon lahjakkuutta
Näimme myös Helsingin alkavan talven ensimmäiset lumihiutaleet, aamun sarastuksen uudelta aitiopaikalta ja Tove Janssonin laajan ja huikean näyttelyn Hamissa.
Teos ei ollut nimeltään Ristillä, vaikka ristillä tässä ollaan. Yhtä aikaa ruma ja koskettava.
Sivuhuoneessa oli myös nuoren norjalaistaiteilijan installaatioita ja teoksia. Moderni ei aina tahdo avautua, mutta tänään kylläkin. Töissä oli elämää silloinkin, kun sitä vähiten osasi odottaa.
Lattialla makaava laukku oli Yksinäinen. Pukahdin, että siinä olisi yhtä hyvin voinut olla sukka, joka muuttuu lattialle pudotessaan taiteeksi, jos niin määritellään, kunnes huomasimme, että laukku ”hengitti”. Se liikkui, ja liike teki siitä inhimillisen: kuin rinta olisi kohoillut hengityksen tahdissa. Laukusta tuli yhdellä henkäyksellä taidetta – vähän karmivaa kylläkin –, mutta silti. Kekseliäisyys teki siitä taidetta.
Janssonin näyttely oli niin mieletön, etten tahdo löytää ylisanoja. Mietimme ystävän kanssa, miten joillekin ihmisille kertyy niin paljon ja monipuolista lahjakkuutta kuin tänään näimme. Norjalaistaiteilija oli lisäksi muusikko; Jansson taas sekä kirjailija että kuvataiteilija, joka on pelkästään muumeineen sanoittanut ja kuvittanut kokonaisen mielikuvitusmaailman.
Lopulta he tulivat pieneen laaksoon, ja mitään niin kaunista he eivät olleet nähneet koko päivänä. Ja siellä niityn keskellä, oli talo, joka oli melkein kuin kaakeliuuni, hyvin hieno ja siniseksi maalattu.
– Muumit ja suuri tuhotulva -kirja
En ollut tiennyt, miten monia tekniikoita hän taiteilijana hallitsi. Kirjo oli niin moninainen, että teokset olisivat hyvin voineet olla peräisin eri tekijöiltä. Pikkutarkkoja vesiväri- ja tussitöitä, lasimaalauksia, alttaritaulu ja metrien levyisiä tilaustöitä julkitiloihin. Haminan kaupungille tekemänsä 5,5 metrin pituiset seinämaalaukset hän oli 50-luvulla kuljettanut rullalle käärittyinä bussilla perille. Sitä voi jo kutsua kuriositeetiksi.
Tove Janssonin vesivärityöt olivat meidän molempien suosikkeja. Tässä pääsimme Pariisiin.
Lasimaalaus Domus Academican hissin ovessa. Vau!
Nauramme itsellemme
Ystävän kanssa yhteiset kokemuksemme kattavat jo vuosikymmeniä: äitiyden alun, lasten kasvun ja aikuistumisen. Taidetta sekin. Olemme nähneet toisemme nuorina ja kauniina sekä nyt kauniina. Nuoruus kun meni jo.
Ystävä kyseli, mitä silmänympärysvoidetta käytän. En voinut olla avuksi; en käytä. Joskus yritin, mutta aloitin liian myöhään. Juonteet olivat jo liian syvät.
Olen huomannut, että hän on varmempi kuorestaan kuin minä. Terveemmin itsensä näkevä. Siksi ehkä tykkäänkin lyödä omani leikiksi. Kun silmäluomet roikkuvat, takinkaulus on väärän mallinen, hänen mielestään haaveilemani villakangastakki muistuttaa kylpytakkia (hän oli oikeassa!), ja kun riippuvat korvakorut eivät vain tähän naamaan sovi.
Nauramme jutuillemme välillä vedet silmissä, silloinkin kun suusta lentää innostuksesta jotakin lattialle. Hyvä ettei sentään ”irtohampaat”. Olen nimittäin kääntäjänä kauhuissani, kun ostin Tove Janssonin näyttelystä hänen kirjoittamansa Kesäkirjan ja heti ensimmäisellä sivulla ”irtohampaat” lensivät pusikkoon pionien sekaan. Vaikka kirjan isoäidillä oli ruotsiksi ”löständer”, kai ne kuitenkin yhä ovat suomeksi tekohampaat?
Oli miten oli, ajat ovat muuttuneet sitten oman lapsuuden. Jos olisimme silloin olleet ystäväni kanssa tämänikäisiä, pesisimme jo tekohampaitamme. Tänä päivänä kuitenkin vielä narskuttelemme yöaikaan omiamme.
