Maailma meidän ulkopuolellamme

Missä vasa onko? Näin oma tytär jutteli, kun oli pieni ja vasta opetteli lauseita. Osoitteli pihalla pyöriviä fasaaneja ja halusi sanoa, että ”kato äiti, fasaaneja”.

Ei siis liene sattumaa, että nytkin ensimmäisten Australian kuvien joukossa tuli kuvia oudoista linnuista, joita hän oli ihmetellyt. Ja ihastuttava hymykuva veden ääreltä – taustalla se kuulu oopperatalo. 

Parasta kuvassa oli hymy, tuulessa hulmuava tukka ja se henki, joka kertoi: ”Kato äiti, täällä mä oon unelmieni äärellä ja mä pärjään ihan hyvin.”

Mitä muuta äiti voisi toivoa? Jos kuuntelisin suomalaisen nyky-yhteiskunnan henkeä sekä poliitikkojen ja päättäjien sääntönormitettua käskytystä, olisin vaatimalla vaatinut, että nyt pitää hakea opiskelemaan ja heti. Ettei putoa maailmanpyörästä, jonka tarkoituksena on kieputtaa ja pompottaa ihmisiä vaatimuksilla ja velvollisuuksilla sitä tahtia, että kolmikymppisenä voi hakeutua uupumuksesta sairauslomalle.

Katsele kuplasi ulkopuolelle

Sen sijaan menin sen mukaan mihin uskon. Kannustin, että lähde. Lähde takki auki,  katsele ympärillesi kaikkea sitä, mitä et ole ennen nähnyt, ole avoin, ihastele ja etsi omaa paikkaasi ja kutsumustasi. Se löytyy vähemmälläkin kiireellä. Se ei löydy tohinalla ja tekemisellä, ei aina kirjoista tai luennoilta, vaan yksinkertaisesti elämällä, pitämällä silmät auki ja olemalla läsnä muullekin kuin omille tarpeilleen. Kehotin elämään levosta käsin. Kun ei ole edes kahtakymmentä, ehtii kyllä vielä opiskella ja tehdä töitä ihan riittämiin.

Näin tietysti sanotaan myös poliitikkojen ja päättäjien hienoissa juhlapuheissa, mutta todellisuuspohjaa sanoilla ei juhlapuhujien arvomaailmassa juuri ole. Suomalainen yhteiskunta on ollut jo pitkään kovien arvojen, keskittymisen, kilpailukyvyn ja suorittamisen karuselli. 

Onko merkityksellistä vain kaikki,
mitä voidaan mitata jollakin mittarilla tai numeroilla?

Elämisen tasoa mitataan Pisa-tutkimuksilla ja yliopistojen ranking-sijoilla, suoritusputkilla, joista syljetään ihmisiä ulos kovaa vauhtia miettimättä sitä, onko kukaan tai mikään odottamassa putkesta syöksyjää toisessa päässä. Merkityksellistä tuntuu olevan vain kaikki, mitä voidaan mitata jollakin mittarilla tai numeroilla ja mistä voidaan piirtää kaavio excel-taulukkoon. Se, mitä ihminen oikeasti on, millaisia vähemmän mitattavia kykyjä hänellä on, miten laaja-alaisesti hän osaa katsoa ja ymmärtää ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia sekä ratkoa omalla panoksellaan haasteita, joita yhteiskunnassa on, ei ole arvokasta muualla kuin juhlapuheiden loppulauseissa.

Todellista sydämen sivistystä

Kulttuuriosaaminen, aito sydämen sivistys, heikompien ihmisten asemaan asettuminen, puhumattakaan heidän todellisesta auttamisestaan, on aikaa sitten ajettu yhteiskunnan tasolla alas tai niitä ajetaan alas sellaista vauhtia, että alkaa epäillä elävänsä aikakapselissa, jossa on pikakelaus päällä. Samalla normaaleista elämän tilanteista, joissa autetaan kaatunutta, opastetaan eksynyttä tai lainataan rahaa tarvitsevalle, on tullut niin suuria ihmeitä, että joka ainoa niistä on jaettava sosiaalisessa mediassa, jotta ihmiset eivät unohda. Niitä peukutetaan, vuodatetaan kyyneleitä ja tekijää palvotaan, sillä ne ovat jotain ihmeellistä. Kaikki se, mikä joskus, minunkin nuoruudessani, oli jokapäiväistä lähimmäisen tai naapurin auttamista. Yhdessäeloa.

Joku voi tietysti nyt sanoa, että lähetitpä tyttäresi merta edemmäs kalaan. Ei se elämä siellä maapallon toisella puolella ole yhtään sen hyveellisempää. Ei ole. Eikä se oikeastaan ollut edes tämän kirjoitukseni tarkoitus eikä varsinkaan tyttäreni lähdön motiivi.

Tarvitsemme enemmän yhdessäeloa.

Mutta haluaisin, että lapseni oppivat jo nuorena sekä kotimaassa että ulkomailla, mitä elämä on oman kuplan ja omien prioriteettien ulkopuolella, olipa kupla sitten kullalla tai rautalangalla kehystetty. Toivon, että he eivät vain katso sinne ulkopuolelle, vaan että he menevät sinne ja oppivat myös aistimaan ja ymmärtämään, millaista siellä on, miksi joku ajattelee toisin kuin he, miksi joku näyttää erilaiselta ja mitä se vaatii juuri minulta. 

Siksi rakastan näitä Whatpsappiini pompahtavia kuvia, joissa tukka hulmuaa uusissa tuulissa. Joista paistaa into ja uuden odotus. Kun takki on auki, ja viestissä lukee: ”Kato äiti, mikä lintu! Vähänkö hieno.”

—

Lue lisäksi vaikka Kun äiti ei saa itkeä tai Minä lähden nyt maailmalle.