Jokainen lapsi on joskus hyvä-merkinnän arvoinen

Every child is an artist until he’s told he’s not an artist.
– John Lennon 

Jokainen lapsi on taiteilija, kunnes hänelle kerrotaan, ettei hän ole taiteilija. Tai jalkapalloilija, viulunsoittaja, kirjailija, hyvä lukija tai taitava laskija.

Se, joka kertoo toisin, on usein viisas, kaikkitietävä aikuinen.

Kehuja vai kannustusta?

Yläasteen alussa – siis 13-vuotiaana – äidinkielenopettaja ilmoitti minullekin, että nyt olisi aika lopettaa noiden mielikuvitustarinoiden kirjoittaminen. Tarinasi ovat kyllä hauskoja ja hyvin kirjoitettuja, mutta tuon ikäisenä on jo syytä mennä asiaan. Seuraavana vuonna toinen äidinkielenopettaja naulasi kirjoittajan arkun kiinni vuosikausiksi. Hän laski kirjoittamani runon pulpetilleni, teki lakonisen huomautuksensa ”Sait kympin, jos runo nyt oli sun kirjoittamas”, ja käveli pois.

Vanhan suomalaisen kasvatusperiaatteen mukaan ei pidä kehua liikaa, ettei ylpisty. Totta sekin. On hyvä erottaa toisistaan kehuminen ja kannustaminen. Joillekin etenkin oman lapsen kehuminen voi olla varsin kritiikitöntä saavutusten palvontaa ja samalla oman itsensä korottamista. Kannustaminen sen sijaan rohkaisee ja rakentaa, nostaa esiin vahvuuksia ja kehittää heikkouksia, joita niitäkin jokaisessa on.

Kamala Wilma

Jokin aika sitten Hesarissa puhutti koulujen Wilma-järjestelmä – arviointi- ja viestintätyökalu, joka on lähtökohdiltaan loistava, mutta toteutumaltaan toivoton. Kertoo valitettavan usein enemmän opettajasta kuin oppilaasta. 

Omat ja tuttavien kokemukset ovat masentavia. Tytöille palaute on hiljaisuutta, sairaspoissaolomerkintöjä ja satunnaisia hyvä-mainintoja ilman sen kummempaa selitystä. Poikien osalta Wilma on kuin tapanäpistelijän rikosrekisteri. Tietokoneen näyttö ei riitä, kun eteen räpsähtää kommentteja: olipa taas rauhatonta, naputteli kynällä kaverin pöytää, söi tunnilla, vihko kotona, turhaa pulinaa, ei istunut suorassa, kieltäytyi sulkemasta silmiä kun kuunneltiin oopperaa, harjoitustehtävä tekemättä. 

Eikö lapsesta tosiaankaan
löydy mitään hyvää sanottavaa?

Ennen vanhaan opettaja katseli touhua aikansa ja jätti sitten oppilaan koulun jälkeen tekemään tekemättömät läksyt loppuun. Tai käski ottaa purkan suusta ja viedä roskiin. Säästyi kaikkien aikaa.

Muiden äitien kanssa ollaan Wilmaa vertailtaessa välillä epäilty, eikö lapsesta tosiaankaan ole mitään hyvää sanottavaa. Miksi on niin vaikeaa löytää jotakin hyvää lapsesta, nuoresta tai ylipäänsä ihmisestä, joka ei kulje käyrien huipulla?

Hyvä ei ole sama kuin paras tai kiitettävä. Hyvää on sekin, kun vitonen muuttuu kutoseksi, kun onnistuu siinä, mikä ennen oli vaikeaa tai jopa ylitsepääsemätöntä, ja kun innostuu opetuksesta niin ettei tule mieleenkään heitellä kumeja taululle. 

Jokainen on joskus hyvä-merkinnän arvoinen. Vaikka joku antaisi ymmärtää, ettei hän ole.